Seuraavan tarinan kertojasta Aukusti Latvalasta ja hänen veljestään Juhasta on kuva sivulla: Henkilökuva9

Harva vaan taitaa tiätää, mihinä pitäjehes on Jurva-niminen sivukylä. Jaa, jottako Jurvan pitäjehes tiätysti? Ei toki mutta Lapuahan se kuuluu. Jurvan kylä on mettään takana likellä Alajärven rajaa rauhallises, luonnonkaunihis maisemas. Ja idyllinen se on niinkun fiinisti sanotahan. Sinne tiäkin päättyy.

Tämä Jurvan kylä on siitä mainittava, jotta siälä takavuasina tehtihin karjankelloja määrättömät määrät, lehemän-, vasikan- ja lampahankelloja. Sen alan vanha mestarikin siältä viälä löytyy. Tämä maanviljelijä Kustaa Aukusti Latvala on syntyny 22.7.1898 samaases Jurvan kyläs torppari ja karjankelloseppä Antti Kustaa Latvalan seittenlapsisehen perheesehen. Aukusti on itte menny naimishin v. 1920 Martta Tiitun kans, josta avioliitosta on siunaantunu 10 lasta. Pariskunta asuu kahrestansa omas viihtyysäs taloohnansa.

Menin Aukusti-mestaria kattomhan ja kysyyn heti aluuksi jotta

- Mistä tua karjankellojen tekotaito on tänne Jurvan kylähän tullu?

- Mun isä-Antti sen on tänne tuanu. Isä oli syntyny v. 1853 täälä Jurvan kyläs ja kun s'oli menny 1870 -luvulla naimishin, niin heti sen jälkehen s'oli lähteny karjankellosepän oppihin Lapuan Kotajärvellen seppä Juho Kotajärven tyä, joka aikoonansa oli saanu oppinsa Alanurmoosta. Ja kun isä sitte rupes täälä kotopajas niitä kelloja valmistamhan, taito levis nopiaa ympäristöhön. Pian täälä taottihin karjankelloja 11 torpas, vaikka niitä oli kaikkiastansa vaan 12. Sitä tyätä tehtihin talvisin lokakuusta huhtikuun loppuhun. Kesääsin viljeltihin torppien maita ja tehtihin taksvärkkiä.

- Isältäskö sinä sait opin?

- Ei. Isä kuali v. 1904, kun min'olin vasta kuurennella. Mutta mun vanhin velii Juha oli oppinu kellonteon tairon isältä ja sitte Juha mun opetti, kun vähä vartuun.

- Pitikö sun pikkuusena torpan töihin osallistua?

- Sepä tiätty, aivan piänestä. Meirän torppa kuuluu Vanhanmäen Juhan taloohin Lapuan Liuhtarista. Töitä oli tehtävä jokahisen viimmeestä myäri. Poikaasena kesällä äjestelin, olin uutismaata raivaamas ja osallistuun viljankorjuuhin ja puintihin. Ja talvisin ajoon puita ja tein halkoja. Mutta kyllä mä vaan kansakoulunkin käyyn. Lapuan Hirvijoellen saatihin v. 1910 kansakoulu ja olin sen ensimmääsiä oppilahia.

- Pitikö sun paimenes kulkia?

- Ei tarvinnu. kun siihen aikahan täälä päin karjat kulki mettillä. Sen tähre oli mettävaltaasilla seuruulla kaikki viljelysaukiat ympärööty suaja-airoolla, n'otteivät eläämet päässehet viljoja sotkemha. Joka taloosta ja torpasta ajettihin kesäaamuusin lehmät, lampahat ja vasikat takamettillen, sinne ne jätettihin päiväksi laituumelle. Ja illalla ne tuli omia aikojansa kotia siinä viiren-seittemän aijoos. Mutta jos ne olivat ajaantunehet vetelien nevojen taa eiväkkä emännän huhuuluustakaan tullehet, piti mennä niitä hakemahan. Eikä se tuattanu vaikeuksia, kun kellokaslehmän kellon moikina kuuluu tyvenellä väliästi kolmenkin kilomeeterin päähän. Ja kun joka huushollin lehmänkellos oli oma omituunen sointinsa, niin heti oli varma suunta tiaros, mistä piti ettiä. Vaikka meirän kyläs tehtihin tuhansia ja taas tuhansia karjankelloja, niihin tuli joka ainuahain oman persoonallinen sointinsa. Kahta yhrenäänistä ei rookannu koskaan.

- Kellokaslehmä, mikä se oli?

- Karjan johtaja. Samoon oli lammaslaumas ja vasikkalaumaskin johtajansa. Kattottihin vaan. minkä peräs muut kulki. Ja pantihin johtajan kaulahan nahkaremmellä kello kiikkumhan. Kolme kellua taloo tarvitti. Niin karjat pysyy koos tihees ryteikööskin, kun joka itikka koko aijan kuuli johtajansa kellon äänen, jonka ne erehtymätä eroottivat soinnista omaksensa, vaikkapa viarahien karjojen kellojen kalkatusta olis ollu paliokin ympärillä. Eikä karjasta eksymisiä tullu.

- Kuinka suuriksi ne kellot tehtihin?

- Niitä oli viittä eri kokua, notta joka huusholli sai ostaa mialuusensa. Suurimman lehmänkellon korkeus oli 15 cm ja suuaukko 11 x 6,5 cm ja piänin lampahankello oli vastaavasti 5 x 4 x 3.

Ylivoimaasesti huamatuun karjankellojen ostaja jo ennen Vapaussotaa oli Raja-Karjala. Sinne uppos vuosittasin tuhansia kelloja, niin palio kun Jurvan kyläs keriittihin tehrä. Ja se johtuu siitä, jotta siälä susien, karhujen ja ahmojen maas kymmenpäisiskin karjoos varustettihin joka elukka kellolla, kaikki lampahakkin. Jos sitten jokin yksilö sattuu salolla harhaantumhan erillensä pääkarjasta, ei peto tohtinun hyäkätä sen kimppuhun, kun pelkäs kellon ääntä ja puikkii sitä karkuhun. Ja kun Karjalas ei käytetty nahkaa kellon kantuumena, se niottihin siälä vaan koivunvittasta, joka kesän mittahan kuluu poikki ja kello putos, niin oli uusi kello ostettava ja sekin lisäs menekkiä.

Entinen Lapuan Osuuskaupan johtaja Aukusti Muittari kiärteli palio Karjalan pitäjehis karjankelloja myimäs ja se toimitteli, jotta kun ehtoosin siälä karjat tulivat erämaista, niin kyllä ne monehen laihin pompootti ja kilaji niinkun orkesteri olis ollu matkas.

Oli täälä muitakin liikemiähiä, jokka välittivät karjankelloja Karjalahan. Niistä huomatuummat olivat J. K. Kuoppala, jonka kauppapuori oli Lapuan kirkolla. Kauhavan kirkolla taas oli Jaakkoo Kujanpää ja Lauttamukses Jussi Silla.

- Kuinka karjankello tehtihin?

- Joka torpas oli oma pajansa. Ja siälä alaasin, ahjo ja palkehet, vasaroota, pihtiä, pellisaksia ja reikimäpunttia. Este rautapellistä leikattihin kelloaines mittojen mukhan. Sitte se koottihin, siihen väännettihin suupallet ja alaasimen päällä vasaralla takoen muatooltihin. Sen jälkehen iskettihin kellon yläpäähän rautapuntilla reijät kahta pualen. Niihin kiinnitettihin pellinen kanta, jonka läpitte sai pistää kantuumen. Kannan päät kellon sisällä väännettihin lenkiksi ja siihen kiinnitettihin rautakiäli, joka löi kellon sivuuhin ja pani sen soittumhan. Tämän perästä viis erikokoosta kellua asetettihin sisätysten ja joka kellon sisällen irtonaanen messinkipala.

Savi oli jo etukäthen reirattu ja vatkattu kun nisutaikina. Ja nyt kelloknippu leivottihin tivihisti savikyrsän sisälle, jonka päähän vaan jätettihin luuraamisreikä. Sitte se emoos pantihin lauralle ja nostettihin orsillen kuivamhan voorokaureksi.

Tämän jälkehen seuras kellojen juattaminen. Kuiva savikyrsä laskettihin makuullen ahjohon ja peitettihin sysillä. Eikä muuta, ny vaan liahrottihin kovaa tulta ja kurkistusreijästä perättihin, koska messinki oli sulanu. Silloon kyrsä nostettihin pajan laattialle ja siinä sitä käänneltihin, notta sula messinki kerkes levitä kellojen joka pualelle ja siinä saumakkin tulivat juatetuuksi kiinni. Sitte savimöykkyä sopivasti jährytettihin laattialla ja lopuksi se upotettihin vesisankoohin ja siälä savi särjettihin pois.

Kellon sointi syntyy sen muhkan, kuinka kuumana se pantihin kylmähän vetehen. Siinä piti olla tarkkana. Jos kellot olivat liika kuumia, ne karkes ylikoviksi ja saivat ruman särähtävän äänen.

- Kuinka kauvan karjankellojen kulta-aika kesti?

- 1920 -luvulla niiren tekeminen jo väheni. Silloon karjan mettilläpito rupes loppumhan, kun muutamat taloot eivät enää viittinhet rakennella kaukaasille viljelysmaillensa suaja-aitoja. Sen tähre oli kaikkien pakko airata omat karjanlaituumensa. Mutta raivaustoiminnan se pani vauhtihin, kun oli saatava lisää peltomaata karjallen.

Ja sitte pian jatkosoran jälkehen karjankellojen valmistaminen Jurvan kyläskin loppuu tykkänänsä, kun suuri ostaja Karjalanmaa oli menetetty. Ei ollu enää laajoja yhteesmettiä, oli vaan airattuja hakamaita. Heluna ei tarvinnu kellua kaulahansa.

Kirjasta: Härmän Kuustaa, Entiset hantvärkkärit ja hupulaaset, Vaasa 1981