SANNA-MAIJA LATVALAN MUISTELMAT

Muistelee Anna Latvala; haastattelu Oiva Jäätteenmäki

Otsikko on aivan harhaanjohtava. Se on vain houkuttimena, että tämä luettaisiin, sillä sen arvoinen tämä kirjoitus kyllä on. Ei tosin tämän kirjoittajan ansiosta, vaan henkilön, jota lähes 40 vuotta sitten haastattelin. Tämä haastattelu, jos sitä nyt siksi haluaisi nimittää, tapahtui jo edesmenneen vaimoni Annin kodissa Juha Latvalan talossa, jossa tämä em. isoäiti ja äiti Sanna-Maija Latvala, s. 1862, oli aikaa kuluttaakseen villoja karstaamassa ja kehräämässä. Hän syntyi Nurkka-Vintterin mökissä Kallioniemen (Vintteri) lähellä, jossa tuvan ja aitan ympärillä oli jokunen peltotilkku. Sanna-Maijan vanhemmat olivat Matti Eerikin pka Kallioniemi ja vaimonsa Maria Salomonin tr. Perheeseen kuului lisäksi 1859 syntynyt Salomoni-poika ja 1864 syntynyt Liisa-tytär, joka kuoli jo alle 2-vuotiaana.

Ajat olivat ankeat. Elettiin suurten nälkävuosien aikaa, joka koetteli syrjäkulmien asukkaita kaikkein ankarimmin ja vielä enempi niitä, joilla ei ollut kotieläimiä ja mahdollisuutta saada lisäelantoa niistä. Sanna-Maija kertoi, miten heidän vanhempansa lähtivät eräänä syystalven päivänä kesällä kootuista heraheinistä ja männyn sisäkuoresta sekä mahdollisesti muistakin kasveista kuivatut ja survotut pettupussit selässään Lakaluoman myllyyn jauhattamaan niistä jauhoja. Tuli kova lumituisku ja kun Salamon meni illalla ulos katsomaan, eikö isää ja äitiä jo näy tulevan kotiin, eivät he saaneetkaan enää tuulen riepottelemaa ovea pysymään kiinni tuulen tuiskuttaessa lunta ajoittain sisään. Lapset menivät sänkyyn nukkumaan, kokosivat peitot, mitä oli, päälleen ja nukkuivat aamuun. Aamuvarhaisella vanhempien vasta ehtiessä jauhopusseineen myllyreissulta kotiin, jonne matkaa oli n. 9 km, he pelästyivät nähdessään tuvan oven olevan auki ja lunta tuiskuttaneen tupaan. Suuri oli heidän helpotuksensa, kun huomasivat, ettei peittojen alla nukkuvilla lapsilla ollut mitään hätää.

Nälkävuosien ollessa pahimmillaan v. 1868 päätti perhe keväällä lähteä etelään päin toivoen siellä olevan paremmat mahdollisuudet armeliaiden ihmisten avulla saada ravintoa henkensä pitimiksi. Perheeseen oli edellisen vuoden syksyllä syntynyt poikalapsi Matti, joka oli vielä sylilapsi, kun matkaan lähdettiin. Matkan varrella he näkviät monenlaista kurjuutta. Oli siellä täällä ns. Vellihoitoloita, joissa nälkäisille jaettiin jonkinlaista velliä ja joissa oltiin päivä, pari. Mutta, kun niissä sairasti ja kuoli paljon ihmisiä nälän ja kulkutautien aiheuttamiin sairauksiin, niin perheen päämies sanoi, ettei niihin jäädä. Matkan aikana sairastui em. Matti-poika ja hänet jouduttiin jättämään sairaskotiin. Luultavasti se oli Heinolassa, koska Lapuan kirkonkirjoissa on merkintä: Nuorin lapsista, Matti, kuoli Heinolassa 29.12.1868 (tarkistanut J.A. Latvala).

Matkan varrella he kulkivat aina osittain eri teitä ja eri taloissa, että paremmin saisi jotain syötävää ja yösijan. Salomon-poika kulki isänsä ja Sanna-Maija äitinsä mukana. He saapuivat lopulta Loviisan kaupunkiin, jossa olivat jonkin päivän vellihoidossa. Lopulta, kun tuntui, ettei elämä sielläkään kiertolaisille mitään parempaa luvannut, päätettiin lähteä takaisin Lapualle. "Äiti sanoi, että eiköhän nuo jalat jo Lapualle asti kantaisi ja eikö sitä nyt jo Lapuallakin elä". Niin lähdettiin kulkemaan. Kuljettiin eri teitä, kuten aikaisemminkin. Aluksi Loviisan kaupungin lähellä, etupäässä maalaistaloissa. "Loviisan kaupungin vielä näkyessä alkoivat äidin voimat heiketä ja hän asettui tien vierustalle pitkäkseen", kertoi Sanna-Maija, "ja minä asuulin siinä vierellä. Hän ymmärsi varmaan aikansa tulleen, koska antoi minulle rahansa 25 penniä ja saippuapalan. Sitten minä ajoin äitiäni ylös, jotta lähdetään jo, mutta kun ei se herännyt, niin minä menin siihen lähellä olevaan taloon. Siinä kysyttiin, että onko äitisi kuollut. Minä sanoin, etten tiedä, muttei se ainakaan herää." Samaan aikaan saapui paikalle aivan sattumalta myöskin veli ja sanoi, että isäkin on kuollut ja haudattiin eilen. Sanna-Maija antoi äidiltään saamansa 25 penniä veljelleen ja saamansa saippuanpalan hän paiskasi pois.

Seuraavana aamuna Sanna-Maija heräsi samassa talossa palvelijan osoittaessa hänelle tiellä menevää hevosta ja sanoen, että siellä viedään äitiäsi kirkonhautaan. Lapuan kirkon kirjoissa on (J.A. Latvalan tarkistuksen mukaan) äidin kuolinpäiväksi merkitty 3.7.1868.

Tässä samassa paikassa ja samaan aikaan veli ja sisar erosivat ja tapasivat vasta, kun Salamon saapui Lapualle rippikouluun. "Siinä talossa sain olla 16 viikkoa ja siinä oli omenatarha, josta haettiin aina omenoita. Ei siinä tietty köyhistä vuosista mitään. Olisi kasvatiksikin otettu, mutta kun eivät tienneet, mitä sukua, muuta kuin sen, että Lapualta olin. Vaatettakin ne vähän laittoivat. Sitten minut tuotiin kruunun kyytillä, kevarin väli kerrallaan Lapualle Antilaan. Siellä kävivät naapurit ja muutkin katsomassa, kuka minä oon. Antilassa sain olla jonkin aikaa. Sitten tuli tätini Hyypän Maija ja sanoi, että kun en minäkään voi sinua nyt ottaa, niin kulje nyt yön ja taloonväli, niin kauan kuin myydään. Niin minä kuljin Lapuanjoen molemmin puolin olevissa taloissa. Ruokaa annettiin, jos annettiin, ja yösijaa luvatiin vielä harvemmin. Eräässäkin talossa luulin illan tullen saavani ruokaa ja yösijan, mutta emäntä viisasikin joen toisella puolella olevan talon ikkunavaloja kohti ja sanoi, että siellä varmaan saa yösijan. Olin eksyä ja paleltua välille talsiessani pimeässä ja pakkasessa jään yli taloa kohti. Emäntä sääli minua ja antoi olla kaksi päivää. Oli lämmintä ja sai syödä niin paljon kuin jaksoi, antoipa vielä vähän vaatettakin.

Neljä viikkoa ennen joulua menin tai vietiin myyntipaikalle Lukkariin. Kunnasta annettiinjyviä tai rahaa huutajille elatusmaksuksi. Joka vähimmällä otti, se sai. Lukkarilan tupa oli täynnä huutajia ja huudettavia, joko enemmän tai vähemmän vaivaishoidon tarpeessa olevia. Ja huutokauppatunnelma oli aivan aito. Huutajat syynäsivät huudettavat moneen kertaan ja arvioivat, miten paljon tuon 'ruomat' vielä kestäisivät työntekoa ja ellei arveltu kestävän, niin siitä piti saada enempi maksua. Lapset nostettiin tynnyrin päälle, jotta jokainen näki, millainen oli, ja joko pystyisi jotain tekemään. Myytiin aina vuodeksi kerrallaan."

Sanna-Maija sanoo hyvin muistavansa, kun hänet ensi kerran nostettiin tynnyrin noukkaan. "Silloin minut huusi tätini Hyypän Maija, joka oli Antilan torppareita. Seuraavat kaksi kertaa minut osti Leppilahden Jaakko, joka asui silloin Brömsin takana. Neljännen ja viidennen kerran huusi Jaakko Perälä Haapakoskelta. Kuudennen kerran olisi vielä huutanut Jaakko Perälä, mutta kun minut nostettiin tynnyrin päälle, niin Lapuan silloisen maanmittari Krank'in rouva sanoi, ettei tästä kunnan tarvitse enää mitään jyviä antaa, hän ottaa tytön ilmaiseksi lapsenhoitajaksi kaksoosille. Maanmittarin äiti olisi ottanut kasvatiksi, mutta hän sittemmin kuoli. Seuraavan vuoden olin apteekissa pikkupiikana. Siinä oli hyviä ihmisiä ja sain käydä siitä vuoden kansakouluakin. Lapualla ei ollut silloin vielä muita kansakouluja.

Apteekista menin Janne Lagerstedt'iin. Siinä oli ylpiä emäntä, joka ei paljoa pikkupiioille arvoa antanut. Se kyllä sieppasi tukkaankin kiinni. Kun minä alkasin siinä sairastaa 'lämmintätautia' ja kerrankin 'hourees' nousin sängystä ja sanoon, jotta 'Hyyypän muari odottaa mua tuala pihalla',niin minulle sanottiin, jotta laiskuutta tua vaan on. Kun tätini Hyypän Maija kuuli, jotta minä olen sairas, niin se tuli ja haki minut pois. Emäntä oli teettänyt minulle uuden puvun, mutta otti sen pois, kun lähdin, vaikka olin ollut siinä jo melkein vuoden.

Hyypässä tätini luota ja isäni siskoo-Liisan tyköä, joka asui jonkin aikaa Holmassa (naapuri) kävin sitten rippikoulun. Sitten, kun olin käynyt rippikoulun, lähdin Haapakoskelle Keroohin etsimään piian paikkaa. Siellä oli käymässä yksi Hellanmaan Porola, josta sitten sain piian paikan. Palkkaa oli 25 mk vuodessa, kahdet karvakengät ja pieksut. Siinä oltiin körttilääsiä, ja siinä oli kyllä ystävällisiä ja hyviä ihmisiä. Tahtoivat minunkin laittamaan körttipuvun. Nuoret sanoivat, jotta 'kyllä sitä meilläkin osataan iloita, suruttomien silimiä vaan peitetähän'. Ja emäntä sanoo, jotta sais kunniaa, kun sais piikansa körttilääseksi. Lupasivat naulan villojakin. En tiedä, mitenkä vain ei tullut alattua. Ei kai ollut varaa laittaa pukua. Sinnemäki oli pääkörttiläinen ja jotka siellä tai sen seuroos kulki, piti olla siellä päivän leikkoolla tai muussa työssä.

Vuoden kuluttua tulin takaisin Hirvijoelle Mikkilän Esalle. Sen jälkeen Mustaanmaahan Jaakoon tupahan. Sieltä tulin Hyyppähän Annikalle vuodeksi. Hyypästä päin menin naimisiin Jurvankylästä kotoisin olevan Antti Kustaa Mäenpään kanssa. Pidettiin naittajaiset (pienemmät häät), joissa saimme 60 mk rahaa, jolla mieheni kotiin Mäenpäähän, jossa oli kuusi poikaa. Koturiksi muutettuamme ostimme lehmän. Jonkun vuoden kuluttua otimme Vanhaltamäeltä torpanmaan Jurvasta, johon rakensimme rakennukset ja muutimme asumaan 1888. Vuokra-aika oli 50 vuotta ja maksu 25 mk taksvärkkinä vuodessa. Nimensä he muuttivat silloin Latvalaksi. Samaan aikaan ostettiin hevonen. Peltotilkut olivat aluksi pienet, mutta vähitellen raivattiin korpeen lisää peltoa ja päästiin vähitellen elämisen alkuun. Halla vain tahtoi olla melkein jokavuotinen vieras. Kerrankin oli ruista niin paljon kyvössä, että tuli 200 jalkaa, mutta kun riihittiin, niin puoli tynnyriä 'kuminoota' tuli. Eikä se pottuleipä silloinkaan aivan vierasta ollut. Hallaisina vuosina saatettiin joutua panemaan 'petäjäistä' jauhojen sekaan leipää leivottaessa ja nauriin kaalet kuivattiin ja survottiin hienoksi ja keitettiin maidon kanssa velliksi. Maitoa kun tuli paremmin silloin, kun hallan takia joudittiin viljaa jo kesällä niittämään ja annettiin lehmille."

Jo kesällä, kun oli nevoilla valokkia, joita noukittiin, niin niiden kanssa pettuleipäkin oli hyvää, kertoili mumma ja sanoi, ettei sitä varsinaista nälkää silloin enää niinkään esiintynyt. Perunat tahtoi melkein joka kesä viedä halla. Niinpä Sanna-Maija sanoikin aina muistavansa sen, kun hän meni Kauhajärveltä keväällä hakemaan perunansiemeniä ja siellä sanottiin hänelle, että "Minkälainen paikka se Jurva on, kun ei sielä tuu koskaan itäviä perunansiemeniä?"

Ja silloin, kun Sanna-Maija muutti Jurvaan, tehtiin siellä jo lehmänkelloja hyvin monessa talossa. Niitä teki hänen miehensäkin Kustaa. Ja kun oikein ahnahasti hakkasi ja valoi, niin aina niillä rahaakin lisäansioksi sai, niin ettei tarvinnut lähteä työtä muualta etsimään.

Sanna-Maija Latvala muistelee vielä sitä aikaa, miten nälkävuosina ja vielä sen jälkeenkin ihmisiä kuoli paljon ravinnon puutteeseen ja sen aiheuttamiin sairauksiin. Sattui, että sunnuntaisin, joka oli yleinen hautauspäivä, oli joskus Lapuan kirkonsillalla, johon ruumisarkut ennen kirkonmenoa tuotiin, useita kymmeniä ruumisarkkuja yhtä aikaa. Kirkonsillalta arkut sitten siunausta varten siirrettiin joko tapuliin tai kirkonpihaan.

Monesta saattoi tuntua varsin kaamealta se, että jo samana iltana nuoret kokoontuivat tuolle samalle sillalle tanssimaan. Saattoipa joukkoon eksyä joskus rippikoulutyttöjä ja -poikiakin. Mummo muistelee, miten silloinkin, kun hän oli rippikoulussa, pappi "pyörrytti" eli erotti koulusta erään sen tähden, kun oli ollut sillalla niin ahnas laulamahan, kuten pappi oli sanonut. Olen tässä näinkin pitkään kertonut yhden ihmisen ja perheen elämäntarinaa.