MEIJERITOIMINTAA HIRVIJOELLA

Milloin meijeritoiminta Hirvijoella on alkanut, ei ole mitään varmuutta. Mutta jo 1860-luvun lopussa perimätiedon mukaan on Murtomäellä ollut meijeri, jossa valmistettiin myöskin voita. Tämä tieto perustuu vanhoihin muistitietoihin, joiden mukaan Kauhajärven kirkon teon aikana n. 1868 olisi Murtomäeltä Kauhajärven miehet korennolla astioita kantaen vieneet Jurvan kautta Kauhajärvelle kulkevaa tiepahasta pitkin kirnupiimää Kauhajärven kirkonrakentajille. Näin kertoi kuulleensa 1903 syntynyt Esa Murtomäki, samaa on kertonut jo paljon aikaisemmin Arvi Laho. Oli miten oli, se ainakin tiedetään, että 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä tai vuosikymmenellä on Hirvijoella, Murtomäellä, paikalla jota vieläkin sanotaan Meijerimäeksi ja jossa jääkellarin paikka on vieläkin nähtävissä, ollut osuustoimintaperiaatteella toimiva yhteismeijeri. Paitsi hirvijokelaisia maidontuottajia, niin luultavasti tässä on ollut osakkaana myös kauhajärveläisiä, koska myöskin sieltä tuotiin Murtomäelle maitoa meijeriin. Mutta koska maidon kuljettaminen sieltä oli matkan pituuden ja Jurvan kautta kulkevan tien huonouden takia hankalaa, perustettiin jonkin ajan kuluttua Kauhajärvelle kuorima-asema ja kermat tuotiin Hirvijoelle kinuttavaksi voiksi. Se helpotti huomattavasti kuljetusta keventäen kuormaa ja harventaen kuljetuskertoja. Tämä meijeri toimi vuosisadan vaihteen paikkeille asti, aivan varmoja vuosilukuja ei ole tiedossa. Tätä meijeriä ajettiin hevoskierroksella. Meijeristeinä tässä ensimmäisessä Hirvijoen meijerissä toimivat ainakin Maija Salo ja Sanna Seppälä (Perälä). Tämä meijeri ei ajan mittapuun mukaan ollutkaan aivan pieni meijeri, koska kylän vanhimmat ihmiset vieläkin sanovat kuulleensa sanottavan sitä ”isoksi meijeriksi”. Muuten edellä mainittua Kauhajärven ja Jurvan välistä tietä korjattiin ja pehmeistä paikoista pasinoitiin silloin tällöin yhteisesti kökällä. Tämä oli kesäisin ainut lyhin tie Kauhajärveltä ”länsimaisen elämänkulun ” piiriin. Miksi tämä ”isomeijeri” lopetti toimintansa, ei ole tietoa. Luultavasti kauhajärveläiset erosivat siitä huonojen tieyhteyksien takia ja aloittivat voin valmistuksen omassaan. Siihen saattoi vaikuttaa heikot vuodentulot.

Muutamien välivuosien jälkeen kauppias Kustaa Niemi perusti Murtomäelle maidon kuorima-aseman, josta ”maittilat” vietiin vuorottain hevosella Tiistenjoelle kirnuttavaksi. Meijerin hoitajana toimi myöhemmin vapaussodassa kaatunut Heikki Murtomäki. Samalla hän myi myöskin Kustaa Niemen kauppatavaraa, jota maidon tuojat saivat ostaa meijeritiliä vastaan. Tämä kuorima-asema toimi n. v. 1910-(12)1917. Kauppias Toivonen harjoitti meijeritoimintaa Kotalanmäellä (nykyisin asuvan Matti Latvalan talon paikalla) vuosina 1900-1910. Myöskin tämän meijerin separaattoria, kuten edellistenkin, pyöritettiin käsivoimalla, mutta voin valmistus tapahtui hevoskierroksella kirnua pyörittämällä. Kotalan meijerin koneet, ainakin voin valmistukseen tarvittava kirnu ja muut välineet, Toivonen toi Tiistenjoelta, kun sinne perustettiin osuusmeijeri. Voinvalmistuksen aikana ajoi hevoskierrosta Heikki Kotala tai joku muu perheen jäsen. Palkkioksi hän sai voinvalmistuksessa tulleen kirnupiimän…….Toivonen myi meijerikoneiston Mustaanmaahan Jaakko Venesojalle, joka harjoitti meijeri- ja kauppatoimintaa Mustassamaassa vuoden 1928 paikkeille, jolloin meijeri ja kauppa paloivat ja Venesoja muutti perheineen Lappeenrantaan. Myöskin Hirvijoella alakylässä Niemelässä toimi maidon kuorima-asema. Kermat vietiin Tiistenjoelle. Meijerskana siinä toimi Manda (?) Mattila.

Monessa muussakin paikassa oli separattoreita, jossa naapurit ja joskus vähän kauempaakin kävivät lehmän omistajat kummaamassa maitonsa ja tekivät kermat voiksi itse. Tätä ennen ja vielä myöhemminkin monet muutaman lehmän omistajat laittoivat fiilipunkkeihin maitoa happanemaan, jotka nostettiin tuvan katon rajassa oleville sitä varten tehdyille lautasille. Päivän parin päästä fiilipunkit otettiin alas ja kuorittiin eli ”päästettiin” pintaan noussut kerma eli päällinen pois, joka sitten kirnuttiin voiksi ja syötiin osaksi itse ja myitiin useinkin melko tarkkaan kauppaan tai yksityisille tarvitsijoille.

JÄRVENPÄÄN ISO-ELIAS

Hirvijoella nykyisten Järvenpäiden läheisyydessä asui vaimonsa Sannan kanssa viime vuosisadan loppupuolella ja tämän vuosisadan alussa vuoden 1850 vaiheilla Kuortaneen länsirannalla Hietalan torpassa syntynyt Elias Järvenpää. Hänellä oli pituutta vähän vaille kaksi metriä ja muutakin näköä pituutensa mukaisesti ja siksi häntä kyläläisten keskuudessa sanottiin Isooksi-Eliakseksi. Voimiltaan hän oli myös nimensä veroinen. Ja vaikka Elias ei vaatimattomana ja rauhallisena miehenä trossanutkaan voimillaan, niin ne tulivat joskus kuin itsestään esille. Kerrankin kun hän oli jossakin Purmon seudulla purilanajossa ja kun Eliaksen suoti saattoi joskus vastamäessä tai muussa pahassa paikassa pysähtyä, toiset ajurit vähän ihmettelivät, kun Isoo-Elias sieppasi reen jukopuusta köyden, joka oli siihen vakituisesti köytetty ja toisesta päästä pantu kiinni toisen olkapäänsä yli asettuen vetoasentoon ja sanoi pikku.suotille kehoituksen: ”Koitappas, suoti, sinäkin nyt vähän auttaa.” Tätä auttamista riitti suotille aina tarvittaessa, vaikka edellisessä tapauksessa suoti olikin ”auttajana”.

Isoo-Elias poltti myöskin tervaa, jota vei sitten Vaasan tervaporvareille myytäväksi. Kerran ostaja tarkastaessaan Eliaksen tervoja alkoi moittia sitä huonoksi tarkoituksella saada hintaa vähän alaspäin, silloin Elias alkoi nostella mitään sanomatta 125 kilon painoisia tervatynnyreitä takaisin rinnin yli rekeen. Silloin ostajalle tuli hätä käteen ja hän sanoi: ”Kyll, kyll nä kelpa.” Näillä tervanvientimatkoilla Elias oli tullut Vaasan tervaporvareille ja viejille kuuluksi voimistaan ja niinpä he olivat päättäneet yhteisestä juonesta vähän huvitella Eliaksen kustannuksella. He olivat hankkineet paikalle ammattipainijan ja saivat houkutelluksi Eliaksen vastapainijaksi. Ennen painin alkamista tarjottiin kummallekin painijalle rohkaisuryypyksi lasillinen viinaa. Lasillisen juotuaan Elias kuitenkin sanoi, antakaa toinenkin lasi, ei tämä yksi missään tunnu. Sitten alkoi paini. Ammattipainija oli vähällä yllättää Eliaksen, niin kuin kai oli ollut tarkoituskin ottelun järjestäjillä ja saada Eliaksen kontilleen konsteillaan, mutta samassa Eliaksen veri kuohahti ja hän sai vastustajansa lujiin ”pihteihinsä” ja huitaisi miehen saman tien ovesta ulos, niin että ovensaranat lentelivät paikoiltaan. Ja näin sai ”ammattipainija” hyvän opetuksen ylimielisestä suhtautumisestaan vastustajaansa. Näitä kertoili Lauri Järvenpää, joka asui muutaman kymmenen metrin päässä Isoon-Eliaksen asunnosta ja Elias kun oli vanhoilla päivilläänkin leikkimielinen mies, niin Lauri siellä pikkupoikana usein mittoottamassa Eliaksen kanssa itseään, kumpi on pitempi ja Laurihan nämä mittaukset tavallisesti voitti, vaikka olikin pituutta vasta vähän Eliaksen polvien yläpuolelle, mutta Laurillahan oli silloin suhteellisuustaju tällaiseen mittaukseen oman suhteellisuustajunsa mukainen.

Eliaksen vaimo oli syntyjään alahärmäläinen, joka sai tädiltään ja hänen Jaakko -puolisoltaan, (lapseton pariskunta kun oli), ”vanhentamista” vastaan Rinteen Järvimäen torpat haltuunsa. Näillä samoilla asuinsijoilla asustavat nykyisin omilla tiloillaan serkukset Juho ja Leo Aho sekä Pentti Korpela perheineen. Isoolla-Eliaksella ja Sanna-vaimolla oli useita lapsia ja heidän poikansa Heikki oli myöskin rotevakasvuinen ja häntä sanottiinkin Isooksi-Heikiksi joka kuokki paljon uudismaita ja perkasi ja teki uusia ojia.

JURVANKYLÄN HISTORIAA

Jurvankylän luullaan saaneen nimensä siitä, että siellä olisi aikoinaan, joskus 1600-1700-luvulla käyneet Jurvan kunnasta kotoisin olevat ihmiset tervaa polttamassa (Ojalan Oilin mukaan Laihian Jurvankylästä. Sivujen tekijän huom.). Nämä ovat kuitenkin vain perimätietoja. Ensimmäiset varsinaiset pysyvät uudisasukkaat tulivat Jurvaan v. 1822 ja mahdollisesti jo joitain vuosia aikaisemminkin, sillä siihen aikaan saattoi muuttoilmoitus kyllä jäädä kohta tekemättäkin. Ensimmäiset asukkaat tulivat Kauhavalta lehmää taluttaen luultavasti vanhaa Markkinatietä pitkin ja loppumatkan polkuja Hirvijoen vartta seuraten, pysähtyivät Jurvaan joen rannalla olevan tervahaudan paikalle, sitoivat lehmän puuhun ja asettuivat tyhjäksi jääneen tervanpolttajien kämpän asukkaiksi.

Nämä ensimmäiset Jurvankylään pysyvästi jäävät uudisasukkaat olivat torppari Iisakki Mikonpoika Pahkakangas s. 1782, joka Jurvaan muutettuaan otti Filppulan talon torpparina Filppula-nimen. Hänellä oli ensimmäisenä vaimona Kauhavalla asuessaan Anna Juhontytär, joka kuitenkin kuoli v. 1808 Suomen sodan aikaiseen kulkutautiepidemiaan. Heillä oli tytär Maria, joka siirtyi Lapualle jo v. 1821. Toisen avioliiton Iisakki solmi myös vielä Kauhavalla asuessaan Liisa Yrjöntytär Pesolan, s. 1783, kanssa. Heille syntyi 9 lasta, joista tiettävästi jäi eloon vain kolme, vanhempien mukana Jurvaan tulleet pojat Matti s.1816 ja Kustaa s. 1819 ja tytär Liisa s.1821 (muuttanut Lappajärvelle). Matti otti vaimokseen Kuortaneelta Liisa Yrjöntytär Ojanperän. Heille syntyi poika Juho, jota myöhemmin sanottiin Jurvan Jussiksi, jonka sukunimen hänen isänsä oli ottanut. Tämän sukuhaaran tarina päättyi kuitenkin tähän. Toinen poika Kustaa, joka otti nimekseen Perälä, avioitui Anna Maria ……s. 1821 kanssa. Heille syntyi v. 1847 poika Iisa…..joka otti vaimokseen Sanna Maria Laitisen s. 1846. Tästä avioliitosta syntyi kaksi poikaa Kustaa 1879 ja Iisakki Viktor…….tytär Sanna Maria s. 1884……. Eemi ja Maija Välimäeltä Väliranta –nimisen tilan. Kustaa vietti kuitenkin suurimman osan parhaista miehuusvuosistaan Kanadassa. Sukua on kuitenkin monessa Hirvijoen talossa ja ulkopuolella Lapuankin. Kustaan toinen veli Vihtori avioitui Maria Panulan kanssa. Heille syntyi…jotka ovat kuitenkin jo kaikki siirtyneet Jurvasta muualle. Aikaisemmin mainittu tytär Sanna-Maija avioitui Juho Ojalan kanssa.

KORPELANMÄKI  (MURTOMÄEN POHJOISIN OSA JOSSA ASUU MM. RISTO MURTOMÄKI PERHEINEEN)

Korpelanmäen ensimmäinen asukas on ollut Vilhelm Valkama. Hän muutti perheensä kanssa asumattoman Korpelanmäen rinteelle Hissan talon torppariksi. Sanotaan, että vaimo ei oikein viihtynyt tässä vetelän suon kupeessa niukan leivän tarjoamassa torpassa ja niinpä perhe muuttikin vuosien aherrusten jälkeen takaisin Tiisijärven rantamille myytyään sitä ennen torpanoikeudet Isostakyröstä kotoisin olevalle…

Pian tämän jälkeen torppa pantiin kahtia. Toisen puolen sai Liisa-tytär, joka sen sittemmin myi Jaakko Välimäelle, jonka tytär Liisa avioitui Juho Hirvelän kanssa. Toisen puolen alkuperäisestä torpasta sai Maija-tytär ja vävyksi tuli tilalle Lakaluomalta Matti Sillanpää, joka otti sukunimekseen Korpela.

Vaikka ensin mainittu Vilhelm Valkama muuttikin takaisin Tiisijärvelle, niin toinen veli Johan Kustaa Eliaksenpoika Valkama rohkeni tulla samalle mäelle ja tehdä torpankontrahdin 1878 Herman Hissan kanssa. Tähänkään torpanmaahan ei ollut aikaisemmin vielä kuokkaa isketty. Voidaan sanoa, että nyt tuli Korpelanmäelle sellainen torppari, joka ei kauppojaan katunut. Mäellä ja mäen rinteellä kasvoi isoja puita. Kasvoipa siinä sellainen iso koivu, jonka sisälle oli ajan saatossa tullut iso ontto tyhjiö, sen ympärillä olivat pikkupojat ja ehkä tytötkin alkaneet pitää ”kirkonmenoja”. Iso ontto koivun sisällä oli ”saarnastuoli”, josta joku pojista saarnasi ja toiset olivat kirkkoväkeä. Tuleepa vain mieleen, että olisko tässä ollut jo jonkinlaista Murton Ukon körttiläistä hengenelämän vaikutusta kylässä, vaikkapa vain leikkimielessäkin. Jo ennen Korpelanmäelle muuttoa tämä toinen torppari Johan Eliaksenp. Kulki Tiisijärveltä päin rakentamassa paikalle tarpeelliset rakennukset ja raivasi peltoa. Muuttaessaan perheensä kanssa Korpelanmäelle he toivat samanaikaisesti Tiisijärveltä ”kökällä” paikalle myöskin tuulimyllyn, jolla sai jauhettua vain silloin, kun tuuli oli sopivalla suunnalla. Tällä jauhettiin jonkin verran kyläläisten viljaa. Muistipa Ylikojolan Jussi kuulleensa, että Kallion Hemminginmäeltä oli tuonut viiden kapan ruispussin kantamalla jauhettavaksi.

Tämäkin torppa pantiin myöhemmin kahtia. Tytär Iida meni naimisiin Haapakoskelta kotoisin olevan Iisakki Ylikojolan kanssa, joka tuli vävyksi ensin rakennettuun torpan puolikkaaseen. Maija-niminen tytär sai torpasta toisen puolen naapurin pojan Juho Välimäen tullessa isännöimään taloa. Niin että kyllä Korpelanmäelle on aina vävypokia riittänyt.

VANHAMÄKI

Aviopuolisot Matti Yrjänp. Hiipakka (Kotajärvi) s.1812 ja vaimo Liisa Kreeta Alakarhu vuokrasivat torpanmaan Tiitun talosta Kotajärvestä n. kilometrin itään päin olevasta Vanhastamäestä, jonka myöhemmin ottivat sukunimekseenkin. Sille paikalle he ensin rakensivat vaatimattoman savupirtin. Osittain keittämistä ja leivän paistoa varten kyhättiin ulos jonkinlainen kivestä tehty uuni, jonka pohjana oli tasainen, sileä laakakivi. Myöhemmin rakennettiin samalle paikalle uusi asuinrakennus ja muut tarpeelliset rakennukset. Ja kun haapakoskelaisen Keron (ei kai päätalOon?) talon Juho-pojan s. 1831 kotitila oli joutunut puille paljaille ja poika joutunut Tiitun taloohin rengiksi tai päivämieheksi ja saman tien talon ulkosaroille, sydänmaalle, kuten rintakyläläiset näitä seutuja silloin nimittivät – Kotajärven itäpuolelle halonhakkuu- ja ajohommiin ja poikennut ehkä Vanhanmäen torpassa. Ja kun Juho oli siinä aikansa silmäillyt julki ja salaa salotorpan nättiä tytärtä ja tietysti päinvastoinkin oli siinä lopulta asiat.

Ja niinpä Juho-poka veti sitten eräänä kesäisenä päivänä karvakengät jalkaansa ja lähti Haapakoskelta Jäätteenmäen kautta osaksi porraspuita pitkin osoittelemaan siitä eteenpäin suoraan Kotajärveä ja Vanhaamäkeä kohti. Kun tuli vastaan vetelä Teerineva, niin hän sieppasi karvakengät jaloistaan ja pisti kepin noukkaan ja jatkoi matkaansa suon yli. Sankassa ja oudossa metsässä hän kuitenkin eksyi ja aikansa harhailtuaan katui jo koko lähtöä ja tuumasi: ”Kyllä nyt saa Maija jäädä.” Ties mihin päin vävykokelas yritti osoitella, mutta lopulta siinä kävi niin onnellisesti, että oli tuttu loppumatka päämäärään. Ja saman tien jäi Juho Kero (myöh. Vanhamäki) vävyksi Vanhaanmäkeen. Heidät vihittiin avioliittoon 1876.

KOTALA JA HARJUNMÄKI

Kotalanmäen ensimmäisistä asukkaista ei ole aivan varmaa tietoa. Ensimmäinen säilynyt torpankontrahti on tehty v. 1869. Sen antajana, kuten kontrahdissa sanotaan on Filppula ja ottajana (tyhjää). Tämä torppari asui siinä kuitenkin vain vähän aikaa. V. 1883 vuokrasivat torpan em. Filppulan talon pojat, joilta tila oli tällä välin siirtynyt Lapuan Saarenkankaalta olevalle Matti Matinp. Alasaarelle s. 1840 ja hänen vaimolleen Maija Juhontyttärelle ja yhteisesti Lapuan ja Kuortaneen rajamailla syntyneelle Henrik Henrikinp. Teikarille (myöh. Hyyppä) s.1843. Henrik meni aikoinaan Kuortaneen Honkolaan ajopojaksi ja myöhemmin Kallio-Kurssin taloon rengiksi, jossa meni naimisiin samassa talossa piikatyttönä olevan Maria Hakalan s. 1840 kanssa vihitty 27.10.1872. Edellä mainitut yhteisen torpan vuokraajat ovat siirtyneet Kotalan torppaan asumaan kaikesta päättäen jo kymmenkunta vuotta ennen torpan kontrahdin tekoa. Tätä käsitystä tukee se, että em. torppareille syntyneet lapset ( ainakin osa ) ovat syntyneet Kotalassa jo ennen torpan kontrahdin allekirjoituspäivää. Luultavasti he ovat asuneet siinä edelleen torpparin suostumuksella tämän siirryttyä muualle tai sitten talon puolesta annetun suullisen sopimuksen perusteella. Ja olihan heillä jo Kotala paikannimen mukaan sukunimenä silloin, kun he tekivät vuokrasopimuksen. Eivät olleet sukua toisilleen. Edellisten lisäksi on Kotalanmäellä asunut muitakin henkilöitä jo ennen em. Juhoo Kotala kertoi muistitietonsa mukaan kuulleensa siinä asuneen Hermanni Kotalan, muuta kun pienellä peltotilkuilta halla vei viljat, niin hän muutti muualle ja oli siellä sanonut, että pian sieltä tulee ”koilakka” suutarikin jolta oli jalka katkennut ja oli joko puujalka tai käveli keppiä apuna käyttäen. Kun Kotalanmäen ensimmäiset pysyvät asukkaat Matti Alasaari ja Henrik Teikari (Hyyppä), jotka molemmat ottivat paikannimen mukaan sukunimekseen Kotalan, tulivat torppareiksi Kotalaan, oli seutu muutamia peltotilkkuja lukuun ottamatta asumatonta korpea, joten työmaata siinä kyllä riitti ennen kuin rakennukset oli rakennettu (tullessa oli vaatimaton mökki) ja korvet raivattu pelloksi. Sen kummemmin ei yhteistä torppaa keskenään jaettu vaan paremminkin kilvan raivattiin, joskin sentään yhteistä suota kummallekin kepitettiin kuokittavaksi ja kumpikin asui niitä maita, joita ehti raivata. Heikki taisi siinä jäädä vähän voitolle, mutta lopullisessa jaossa ei suurempia erimielisyyksiä syntynyt. Heikki Kotalan raivaus- ja asumistaidosta ja innosta puhuu sekin, että hänelle myönnettiin Lapuan Maatalousnäyttelyssä raivaajamitali. Maria ja Heikki Kotalalle syntyi Juho- ja Heikki-nimiset pojat. Isä Heikki osti Juho-pojalle (Aukustin ja Laurin isä) Järvenpään ja Heikki jäi Kotalaan, jossa sama suku jatkaa. Matti Matinpojan ja Maija Juhontyttären poikien  Juhon sekä Matti Nikolain suvut asuvat edelleen Kotalanmäellä samoja taloja. Nämä molemmat veljekset tekivät nikkarin ja timpermanninkin töitä. Juho Kotala harjoitti vielä varsinkin talvisin sepän ammattia.

Harjunmäen ensimmäisinä asukkaina ovat luultavasti olleet sotilastorpparit ruotusotamies Asplund perheineen ja ruotusotamies ”Pistuuri”, joka nimi on annettu ruotuväessä ja joka nimi luultavasti johtuu pistimestä. Hänen oikea nimensä ei ole tiedossa. Hän asui Harjun torpan paikkeilla, johon Heikki Vakkuri (Rauhalan Kustaan ja Haapalehdon Santerin  (mm.), isänisä) tuli Härmästä ja rakensi, Juho Harjun ollessa myös kirvesmiehenä, talon jonka jonkun ajan kuluttua myi torpan oikeuksineen Juho Harjulle, joka on vieläkin saman suvun omistuksessa.

ENSIMMÄISET POLKUPYÖRÄT

Ensimmäiset polkupyörät on Hirvijoelle ostettu ja käyttöön tulleet 1900-luvun alkuvuosina. Kellä ensimmäinen polkupyörä on ollut, ei ole varmaa tietoa. Silloin kun Hirvijoen kansakoulu 1910 alkoi toimintansa, niin koulun ensimmäinen opettaja Korvola välitti ja innosti (ei tienistimielessä) monen hankkimaan itselleen polkupyörän.

Kerrottakoon tässä parin kylän ensimmäisten joukkoon kuuluvien polkupyörän hankkijoiden pieni tositarina, joka kuvaa osaltaan sen aikaisen polkupyörän ajotaidon opettelua ja taitoakin vanhemman väen keskuudessa.

Kaappo Kaapon p. Murtomäki ('isä-Kaappoo'), joka osti ensimmäisen käytetyn, kappaisen ja korkearunkoisen polkupyörän kauppias Kustaa Niemeltä noin 1908 vaiheilla, opetteli sillä ajamaan samalla, kun kulki kirkonkylässä tai muualla asioimassa. Tiet olivat silloin heikkokuntoisia, joten varsinkin opetteleva pyöräilijä voi yrittää ajaa vain paikka paikoin. Niinpä Kaappo Murtomäkikin joutui aluksi suurimmaksi osaksi matkaa pyöräänsä taluttamaan. Kerrankin, kun Kaappo meni Hirvijoella Jaskarin kohdalla ja Jaakko Jaskari, joka oli leppoisan huumorin mies, näki hänet tiellä tulevan pyöräänsä taluttaen, meni tienvireen ja kysäisi Kaapolta: "Taitaa tuo paljonkin jouduttaa matkantekoa, vaikka tuota pyörää taluttaakin."

Takaasin tullessa Kaappo piti varansa, ettei tuollaisia kysymyksiä enää tarvitse kuulla ja meni Kivikkomäen kautta kulkevaa polkua pitkin kotiinsa. Mutta "kostonhenki" se jäi Kaaponkin päähän kytemään. Kun hän kuuli, jotta Jaskari on "Pelimanni Eemiltä" (Vuori) ostanut sellaisen hevoskopukan, joka ei pääse ilman auttamatta ylös, Kaappo varasi sopivan ajan ja meni Jaskariin ja talliin, kun siellä juuri autettiin ostettua hevosta ylös. Ja kun miehet olivat saaneet hevoskopukan ylös, niin Kaappo sanoi: "Jaskari se on taas vaan lisänny hevosvoimia". Näin olivat taas puntit tasapainossa ja hyviä ystäivä kun oltiin, niin mentiin tupaan ja juotiin kahvit päälle. Tämän kertoi Kaapon poika Esa Murtomäki.

Toinen kertomisen arvoinen asia on, kun Matti Murtomäki, eli niin kuin hänestä on käytetty nimitystä Murto-Ukko, osti polkupyörän. Tosin hän osti sen ensin tyttären tyttärelle Kaisa Vihtasaarelle, mutta kun hän lähti Amerikkaan, (jossa ei kyllä sairauden takia kauan ollut) niin pyörä jäi ukolle. Ja vaikka hän olikin jo lähemmä seitsemääkymmentä ikävuottaan, niin hän opetteli sillä ajamaan. Aluksi opetteleminen tapahtui kesantomaalla tehtyjen ojien tasaisella pohjalla ajaen.

Aivan yhtä hyvin ei käynyt myöhemmin, kun Ukko meni Hirvijoen koulun opettajalle viemään maitoa. Hän nimittäin maitokannu pyöränsarvessa myötämaata ajaessaan sattui kaatumaan ja meni pyörineen ojaan. Ja vaikka voidaankin sanoa, että Matti Murtomäki ei "vahingossakaan manannut", niin nyt hän - tosin lieventävien asianhaarojen vallitessa ja silminnäkijäin läsnäollessa - joutui tielle takaisin päästyään sanomaan: "Kyllä minä sen pyörän olisin tiällä pitäny, mutta mikä piru ne jarrut siitä vei." Mutta ei Murto-Ukko siitä lannistunut. Hän kääntyi takaisin kotiin ja kannu täytettiin uudelleen maidolla ja ukko lähti ajamaan koululle, vaikkakin ehkä vähän varovaisemmin ajaen.

Tämä on merkitty muistiin sellaisena, kuin Matti Murtomäen Juho-pojan tytär Liisa Ylikojola kertoi. Voidaan sanoa, että vasta 1920-luvun alusta lähtien polkupyörät alkoivat tulla yleisemmin käyttöön.