KYDÖNPOLTTO

Kydönpoltto on kai ollut kaskenpolton jälkiseurausta. Jo aivan suoviljelyksen alkamisesta saakka on kydönpoltto ollut viljanviljelyn onnistumisen varmin tae.…… uudismaita poltettiin aivan yleisesti kaikkialla Pohjanmaalla ja niin myös Hirvijoella aina toiseen maailmansotaan asti ja vieläpä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Poltto antoi hyvän kasvualustan ja ”apulannan” viljankasvulle, väkilannoitteista kun ei varhaisimpina aikoina puhuttu vielä mitään ja vähäistä nykyiseen verrattuna oli väkilannoitteiden käyttö myöhemminkin ennen toista maailmansotaa. Kovin ohutrapaisia maita ei ollut ”varaa” polttaa, koska rapa olisi palanut miltei pois ja kasvu siinä loppunut samantien. Kydönpoltto tapahtui siten, että keväällä äestettiin pellot mahdollisimman varhain, jolloin sateettomien ja aurinkoisten ilmojen vaikutuksesta maan pinta lämpeni ja kuivui, niin että kydönpolttajat voivat mennä pitkistä oljista tehtyine olkikupoineen, jotka olivat n. 10 cm läpimittaisia, pelloille ja sytyttää olkikuvon päähän tulen ja lähteä vetämään sitä perässään, joskus juoksujalkaakin, jolloin siitä palaessa irtosi kipinöitä, jotka sitten puolestaan sytyttivät pellon pinnan sopivan tuulen puhaltamana palamaan. Jokaisella kydönpolttajalla tuli olla laudasta tehty ”kavitin”, jolla levitettiin palavaa rapaa sellaisiin paikkoihin, johon palo ei ollut syttynyt tai levinnyt. Polttoaika oli tavallisesti illanpäivä, tuuli tuli olla kohtalainen, ei liian kova, koska silloin oli pelättävissä, ettei tulta saada pysymään hallinnassa. Tuulen tuli olla sopivan suuntainen. Joskus saattoi käydä niinkin, että tuli karkasi luvatta muillekin maille sytyttäen jopa metsäpaloja. Kesällä ruismaita polttaessa tuli olla hyvin varovainen, koska maa oli helposti jo liian kuivaa ja valakia saattoi alata vaikka ”kaivamaan”. Joskus saattoi käydä niin, että paksussa kuivassa paikassa vielä joulun aikana lumen seasta nousi savua.

PUHELIN

Vuonna 1928 perustettiin Hirvijoelle puhelinosuuskunta. Jo lähes kymmenen vuotta aikaisemmin veti Lapuan Osuuskauppa puhelinjohdon ja laittoi puhelimen Osuuskaupan myymälään Hirvijoelle. Joitain vuosia myöhemmin sai Juho Niemelä luvan vetää samasta johdosta puhelinyhteyden kotiinsa. Erona oli vain se, että puhelin Niemelään erotettiin kaksoissoitolla. Puhelinosuuskunnan kustannuksista ja hoidosta vastasi osuuskunta, johon aluksi liittyi 20 jäsentä. Ensimmäinen puhelinkeskus, joka luonnollisesti siihen aikaan oli käsikäyttöinen, sijoitettiin Herman ja Manda Kallion taloon, jossa sitä hoidettiin ”perheyhtymänä”, vaikka hoitopalkka maksettiinkin talon ”isännälle” – panen tämän sitaatteihin, koska Hermanni aina hymähti, jos häntä joku isännäksi sanoi. Keskuksen hoitopalkka oli aluksi 50 mk ”kaapilta” vuodessa. Kalliossa hoidettiinkin puhelinkeskusta 24 vuotta. Sen jälkeen keskus siirrettiin Hirvijoen Nuorisoseuran vintille, jonne seuran remontin yhteydessä oli tehty talon vahtimestaria varten huoneet. Täällä oli keskuksen vastaavina hoitajina ensin pienen ajan Sonja Hepokangas, sen jälkeen Eini Kotamäki (Hyyppä) ja viimeksi Ilma Perälä. Sen jälkeen E-P:n Puhelin Oy:n kanssa tehdyn sopimuksen mukaan puhelinliikenne automatisoitiin ja se siirtyi kokonaan E-P:n Puhelinyhtiön haltuun. Mainittakoon, että Mustanmaan kansakoulun opettaja N.K. Lilja veti myöskin puhelinlinjan koululle, koska Mustassamaassa ei silloin vielä ollut omaa puhelinkeskusta. Puhelinyhtymän pitkäaikaisena asiainhoitajana toimi Jaakko Mattila ja sen jälkeen loppuaikoina Eino Niemelä. Nykyisin puhelimia on kylässä yli 100.

TIEOLOT

Ennen kuin ns. Alajärventietä alettiin 1910 rakentaa ja liikennöidä, kylän tieolot olivat verrattain heikot. Esim. Kauhajärven suuntaan ei Hirvijoelta eikä Lapualta ollut kesäisin oikeastaan minkäänlaista yhteyttä. Ainut ” henkireikä” Hirvijoen ja Kauhajärven välillä oli Kotalasta Jurvan kautta Kauhajärven Kankaanpäähän menevä tiepahanen, jossa nevansulkkuihin oli tehty kapulatietä painumisen estämiseksi. Vaikka eihän siihen suuntaan Hirvijoelta silloin paljon yhteyksiä tarvittukaan, kauhajärveläisille se oli tarpeellisempi, vaikka kuuluivatkin silloin Lappajärven kuntaan. Talvikulkuyhteydet hevospelillä Kauhajärveltä, niin kuin yleensä siltä suunnalta Lapualle, olivat kohtalaisen hyvät. Kauhajärveläisen Jokelan Matin kertoman mukaan jostain Mäkikaupungin pohjoispuolelta on ennen talvisin kulkenut ns, ”oluttie”. Lapualla kun oli ennen kaksi ”prykyä”, joissa valmistettiin olutta, josta järvikyläläisetkin sitä talvisin hevosella hakivat. Siitä tuo ”oluttie”-nimityskin, joka kuitenkin on jo aikoja sitten unohtunut.

Ennen Alajärventien valmistumista kulkivat alakyläiset kirkolle Mustanmaan, Ojutkankaan ja Pitkänmäen kautta. Toinen ns. Kirkkotie, jonka toinen haara lähti Ylirannalta ja toinen Hemminginmäeltä, kulki Kurunsaaren ja Haapakosken kautta kirkonkylään. Tätä tietä käyttivät Alarannalta ylöspäin olevat asukkaat aina Kotalanmäelle saakka, josta ylöspäin olevat asukkaat kulkivat yleensä Lakaluoman kautta kirkonkylään asioille. Hirvijoen vanhin tie on tai oikeammin on ollut Markkinatie, jota Kauhavan ja Härmän suunnan miehet käyttivät oikotienään kulkiessaan Kuortaneella Salmenmäellä markkinoilla. Tämä tie kulki Kauhavan Kummusta Hirvijoen itäpuolitse metsää, Mäkikaupungin kautta Brömsiin ja Vintteriin ja siitä edelleen Kotajärven länsipuolitse Lakaluomalle, jossa yhtyi Kuortaneentiehen. Jotkut saattavat epäillä, että tokkopa Salmenkylässä on koskaan markkinoita ollutkaan. 1850-luvun lopulla Lakaluomalta 7-vuotiaana vanhempiensa mukana Hirvijoelle muuttanut Juho Alaranta on aikoinaan kertonut Salmen markkinoista, ja tämän hetken ehkä tunnetuin lapualainen paikallishistorian tuntija Antero Tanninen sanoo: Paikkansa pitää. Vähäisestä alusta vähitellen Salmen markkinoista kehittyi yksi Pohjanmaan ja koko Suomenkin huomattavimmista eläin- , ym. Markkinoista, jonne mm. riistaeläinten nahkain ostajia oli saapunut ulkomailtakin saakka. Kylä oli huomattava maanteitten risteyspaikka, josta tiet johtivat moneen suuntaan ja maakuntaan. Salmenkylä tuli markkinoistaan niin kuuluksi, että silloinen Vaasan läänin maaherra aikoi hakea sille kauppalaoikeudet.

Kun Pohjanmaan rautatie v. 18… valmistui, niin Salmen markkinoiden merkitys väheni ja vähitellen ne loppuivat kokonaan kulkuyhteyksien muuttuessa. Tässä on nyt vähän poikettu pois omasta kylästä, mutta koska sen historia liittyy läheisesti em. Markkinatiehen, niin lienee se hyväksyttävää. Muuten tätä samaista markkinatietä on varmaan kuljettu päinvastaiseenkin suuntaan markkinareissuilla, samoin luultavasti hirvijokiset tervankuljetustienä tervaa kaupunkiin vietäessä, koska ainakin vähän myöhempinä aikoina sitä on käytetty myöskin kärrytienä, koska tien pehmeisiin paikkoihin on asetettu puita pasinoiksi.. Alkujaan sitä on luultavasti hevosella kuljettu ratsain kesäisin myöhemminkin. Sopinee tässä vielä mainita, että kun alussa mainittua Alajärventien rakentamista alettiin suunnitella, niin eivät Lapuan kunnanmiehet olleet siihen kovinkaan innostuneita. Kerrotaan sen ajan Lapuan huomattavimman kunnallismiehen Lagerstedtin sanoneen, ettei sitä tietä tule kulkemaan muut kuin kerjäläiset ja mustalaiset. Jokainen tietää, miten tämä ennustus on toteutunut. On kerrottu niinkin, että sanoja olisi ollut toinen huomattava kunnallismies, Filppula.

VASARUS

Ei ole tietoa, mistä Vasarus on alkujaan saanut nimensä, mutta sen alkuasukas on ollut Härmästä lähtöisin oleva Antti Komsi, joka häjyjen aikakautena esiintyi siellä pikkuhäjynä niin innokkaasti, että katsoi turvallisuussyistä parhaaksi lähteä sieltä, pohjastuen Hirvijoelle Jaakko Ylirannan taloon. Talosta hän sai rengin tai päivämiehen paikan ja palveli siinä niin kunnollisesti, että sai vihdoin talon Maija-nimisen tyttären vaimokseen ja vielä kaupanpäällisiksi torpanmaan talosta Vasaruksenmäen kupeesta. Sinne Antti alkoi rakennella taloa, kanteli muuritiilet säkillä sen liepeillä olevan vetelän suon yli ja sukunimikin muuttui Mäkiniemeläksi. Siinä alkoi ahkera pellon- ja suonraivaus, niin että voitiin pitää paria lehmääkin. Lapsia syntyi perheeseen neljä tytärtä ja Kustaa-niminen poika, joka aikuiseksi vartuttuaan sai kuuluisuutta osallistumalla Huhdan Akselin tappoporukkaan Brömsin veräjällä, vaikkei olekaan tietoa siitä, osallistuiko hän itse asiassa tekoon vai ei. Ajan tavan mukaan siitä tehtiin laulukin, jossa nimi sanotaan. Vieläpä tapausta kuvataan kirjassakin ”Kuin uni ja varjo.” Kustaan isä Antti oli ahkera kätevä mies, hän nikkaroitti kaikenlaista kärrynpyöristä lähtien. Tekipä itselleen ja vaimolleen jo eläessään ruumisarkunkin, jossa eläessään oli hyvä säilytellä leipiä ja jauhojakin ja tehdäkseen viimeisen leposijansa tutuksi jo eläessään hän kävi siinä jo nukkumassakin tai ainakin koetteli sen sopivaisuutta. Vasaruksenmäen toinen valloittaja oli Kauhavalta lähtöisin oleva Kankaan torppari Mikko Matinp. Nyykooli. Hän oli ostanut Holman Ellan torpanmaalla Holmankoskessa olevan Juho Lahon perik. omistaman jauhomyllyn. Täällä Mikko ja osittain muutkin perheenjäsenet kulkivat viikkokunnissa suorittamassa rahtijauhatusta silloin, kun joessa vettä ja ihmisillä viljaa oli. Jakun näin oli tullut tutustuttua kylään, niin v. 1892 tehdyllä kauppakirjalla Mikko yhdessä vaimonsa Maria Tuomaantyttären kanssa osti talokas Otto Turjalta määräalan suota ja metsämaata. Tila sai Kangasniemi-nimen, ja vähän myöhemmin sukunimikin muuttui samaksi. Tarpeelliset asuin- ym. Rakennukset rakennettiin mäen aurinkoiselle etelärinteelle (samalle paikalle, minkä myöhemmin Kustaa ja Maija Ruotsala ostivat). Muuttaessaan em. Asuinpaikalle Mikko ja Maria Nyykoolilla oli neljä poikaa Jaakko, Matti, Antti ja Juho. Näistä kaksi, matti ja Antti jäivät kotitilaa asumaan. Antin haettua Kauhavan Sompista Liisa-tyttären vaimokseen he rakensivat itselleen nykyisin Olavi Takamäen omistaman talon, jossa heidän tyttärensä Sylvi on emäntänä. Antin ja Liisan poika Matti asettui vanhempiensa taloon, kun talo jaettiin kahtia. Matti-poika kävi (arvannosto) 3-vuotisen Kaartin jefreitteri- ja aliupseerikoulun hyvin arvosanoin, toimi myöhemmin Lapualla poliisikonstaapelina, mutta ei viihtynyt siinä pitempään ja erottuaan antoi siitä arvosanan ”koiranvirka”. Naimisiin Matti meni talollis. Matti Talvitien tyttären Iidan kanssa. Vaimon isä oli vähän rauhaton luonne. Talon asuminen ei oikein luonnistanut vaan tuli joskus vähän hummattua ja markkinoilla käytyä. Ja kaipa häntä joskus silloiset isoiset ja kunniastaan pitävät Talvitiet nuhtelivat siitä, koska Matti Talvitie itsekseen ensin asiaa mietittyään on sanonut: ”Minä muutan Talvitie-nimeni Peräkorveksi, jottei teidän tarvitte hävetä mun tähteni.” Matti Kangasniemi oli kaikin puolin kunnon mies, vaan kun pienellä hallaisella tilalla leipä tuntui usein olevan kovin niukkaa, niin hän lähti Amerikkaan leveämmän leivän toivossa. Hän teki siellä töitä kaivoksissa ja muissa tehtävissä ja sai siellä kasaan sievoisen summan dollareita. Hän päätti sitten panna taalat poikimaan ja osti rahoilla kultakaivoksen osakkeita. Vaan eipä onni tullutkaan vastaan, vaan kaivos teki konkurssin ja Kangasniemi oli jälleen tyhjä mies. Ei auttanut muu, kuin tehdä edelleen jatkuvasti töitä, vaikka se joskus vähän turhauttavalta tuntui. Kun Matti oli aikansa jälleen ahkeroinut ja saanut sievoiset rahat taskuunsa, lähti hän takaisin Suomeen tarkoituksella viettää jo vähän helpompiakin päiviä. Suomeen ja kotiin tultuaan hän kuuli, että Lapualla oleva Etelä-Pohjanmaan pankki maksaa huomattavasti korkeampaa korkoa säästöille kuin muut pankit ja vei rahansa sinne. Jälleen oli epäonni vastassa ja Matin amerikanrahat jäivät tyhjän pantiksi, kun E-P:n pankki teki vararikon. Arvata saattaa, että Matin mieli oli matalana ja tuntui kuin koko Amerikan reissulla rehellisellä työllä hankitut rahat olisivat joutuneet onnenonkijoiden saaliiksi.

MÄKIKAUPUNGIN VALLOITUS

”Kaikki pyssyt lainkiin”, sanoi tässä hiljattain Hietarannan Erkki yksissä illanistujaisissa, kun puhe meni vanhoihin häjyylyjen aikoihin. Joku siinä taisi vähän hätkähtääkin, että mitä tuo tuollainen puhe tarkoittaa, ja vaikken muistanutkaan kuulleeni noita sanoja aikaisemmin, niin minun mieleeni heti välähti, mitä Erkki noilla sanoilla tarkoitti. Tässä onkin palattava taaksepäin aina 1920-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin tuo otsikossa mainittu ”valloitus” tapahtui. Silloin elettiin vielä kieltolain aikaa. Iikanantinjaakon veljet tai oikeammin sanottuna Iikanantin pojat Matti ja kai Aukustikin olivat tulleet vieraaksi entiselle asuinseudulleen veljensä Jaakon luo. Ja olisiko siinä tullut vähän pihautettua kotitekoista pontikkaakin, jonka keitto Hirvijoella enempää kuin muissakaan Lapuan sivukylissä ei siihen aikaan ollut kovinkaan ihmeteltävää, joko omissa nurkissa tai läheisessä metsässä, kukapa tuota enää varmuudella muistaa eikä ole tarviskaan. Mutta niin siinä vain lopulta kävi, kun oli vähän tai vähän enempi nautittu tuota, että miesten vanha häjyjen aikainen veren perintö heräsi ja pantiin ”näytelmä pystyyn”. (Olihan heidän isoisänsä Iikka.) Sitten lähdettiin naapureihin katsomaan, löytyisikö sieltä miehen vastusta. Siitäkään ei ole tietoa, miten paljon näillä haastajilla oli todellista tappeluintoa. Se vain tiedetään, että ”kaupungin” väki oli liikekannalla, etten sanoisi pakomatkalla turvallisemmille paikoille, vain Takalan eli Luomanniemen Esa, luultavasti kyläryhmän vanhin mies, jäi sänkyyn nukkumaan, nukkumaanmenoaika kun oli ja sanoi vain, ettei kotoansa mihinkään lähde. Väki meni kylän eri taloihin, suurin osa tuli kuitenkin meille. Joillekin poikasille oli tullut niin kiire, etteivät olleet ehtineet pukea vaan tulivat melkein paitasellaan. Nyt tullaankin sitten tuohon alussa mainittuun ”pyssyt lainkiin”-kohtaan, jota en kyllä muista kuulleeni, mutta sen muistan hyvin, kun isäni, joka oli kylän kovin metsämies, ampui suustaladattavista pyssyistä ulkona ”pyynlaingit” pois ilmaan ja latasi ne uudestaan kovemmilla panoksilla ja haki ”rantteelta” varmuuden vuoksi kirveet tupaan, etteivät ne joutuisi kapinoitsijoiden käsiin. Sitten pistettiin ovet lukkoon ja jäätiin odottamaan valloittajien ”maihinnousua”. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kaikki tuntuivat rauhoittuvan ja asettuivat vähitellen perhekunnittain tuvan lattialle lepäilemään. Aamulla varhain, kun valloittajat vielä nukkuivat sängyissään, palasivat vierailijat kotimökeilleen jännittynein mielin, mitä siellä on mahtanut tapahtua ja miten Takalan Esan laita on, onko hän edes hengissä. Mitään pahempaa ei ollut kuitenkaan sattunut, Esakin oli jo tien päällä tepastelemassa ja hieman vahingoniloisena kyselemässä palaavilta, millä asioilla kylän väki oli ollut. Ja päivän mittaan kun kaikki olivat jo hereillä, tuntui, että tyytyväisyys oli molemminpuolinen, kun ei mitään tuon pahempaa ollut sattunut. Tämän tositapauksen päähenkilö Jaakko Yli-Tuomaala eli Iikanantinjaakkoo, millä nimellä hänet siihen aikaan yleisemmin tunnettiin oli, vaikka näyttikin joskus nuorempana ”hurjan luontonsa”, itse asiassa yleisesti ottaen rauhallinen kunnon mies, joka kaikella kunnialla vaikeina aikoina elätti perheensä ja kasvatti yhdessä Helmi-vaimonsa kanssa lapsista ahkeria ja vastuunsa tuntevia ihmisiä.

LANKKUJEN AJOA ASEMALLE

Kun ns. Alajärventie 1910-luvun alkupuolella saatiin rakennettua ja liikennöitävään kuntoon, alkoi sahateollisuus Alajärvellä ja muissakin järvikylissä kehittyä voimakkaasti, koska se toi mahdollisuuden kuljettaa sahatavaran Lapuan asemalle ja siitä rautateitse edelleen satamiin ulosvientiä varten. Sahateollisuuden tuotteet, laudat ja lankut, ajettiin silloin hevosilla asemalle, kuorma-autoja kun ei ainakaan näillä mailla silloin vielä ollut. Ajo tapahtui etupäässä sulan maan aikana ja parikärryillä. Siinä sai moni pienen ja miksei vähän suuremmankin talon tai torpan isäntä sivutienistiä. Hirvijoelta ja muistakin tämän tien varrella olevista kylistä oli varsin monia melko vakinaisiakin ajureita, mikäli vain omilta töiltä ehtivät ja lisäksi joukko ”silloin tällöin hakijoita”. Näissä lankkukaravaaneissa saattoi olla kymmeniä hevosia. Tie oli toisinaan ja toisin paikoin hyvinkin heikkoa ja jos jonkun ajurin kärrynpyörät sattuivat painumaan vaikkapa melkein kappoja myörin tiehen, niin toiset ajurit olivat aina valmiita auttamaan pahan paikan yli. Hevosille nämä matkat eivät olleet mitään leikintekoa, varsinkaan kun ajurin saama palkka riippui kuorman suuruudesta. Hirvijokiset hakivat tavallisesti kuormansa Hoiskon tai muulta sahalta päivääsellä ja veivät sen seuraavana päivänä asemalle. Alajärveläiset tekivät reissun tavallisesti vuorokauden kuluessa. Matkan varrella oli kaksi etappipaikkaa, jossa syötettiin hevosia ja itse nauttivat eväitään. Nämä paikat olivat laajalti Järviseudulla tunnettu Brömsi eli hirvijokelaisittain Kangaskoski, jossa aina oli matkamiehille tilaa. Toinen etappipaikka oli Mustassamaassa oleva Eemin-Maija eli oikealta nimeltä Välimäki. Siellä saivat matkalaiset ostaa kahavia ja muuta pikkutavaraa niin yöllä kuin päivälläkin. Näitä lankunajuria ja varsinkin pitkämatkaisimpia saattoi palata takaisin iltamyöhällä, jotkut peräti yösydännä. Pitkämatkaiset alajärveläiset syöttelivät matkan varrella kesäisin hevosia tienvarsiojissa tai muualla ei kenenkään maalla. Tätä hevospelillä ajoa kesti runsaat kymmenen vuotta. Sitten tuli sekaan Hoiskon Isoo auto, jossa oli kovakumipyörät ja matka taittui tien kunnosta riippuen jopa 30 kilometrin tuntivauhtia. Ja vähitelle tuli mukaan myöskin muita kuorma-autoja. Kuormat autoissa olivat siihen aikaan suhteellisen pieniä, jos ei tiekään ollut häävistä. Sopinee mainita, että valtion tien pitäjät katsoivat ajan tulleen, että Hoiskon Isooauto oli jo tarpeeksi trampannut Alajärven ja Lapuan väliä ja kielsivät siltä ajon. Mainittakoon lopuksi, että alkuaikoina ja vielä myöhemminkin hevoset saattoivat peljätä vastaan tulevaa autoa niin, että ajurilla oli täysi työ saada pysymään hevonen kärryineen tiellä. Monet saattoivat auton tullessa joutua ottamaan hevosen tampista ja viemään jollekin sivutielle, jos sellainen sattui lähellä olemaan. Autojahan ei silloin ollut paljon ja niiden vauhti oli hiljainen nykypäivän ”hirviöihin” verrattuna ja ne yleensä suhtautuivat varovaisesti hevosilla tiellä vastaan tuleviin tai ohittaessaan niitä.

METSÄSTYS JA KALASTUS

Alkuaikoina, kun ensimmäiset asukkaat asettuivat Hirvijoen ja Kotajärven rantamille tai niiden läheisyyteen vakituisesti asumaan, oli metsästyksellä ja kalastuksellakin suuri merkitys elatuksen antajana näille alkuasukkaille. Noihin aikoihin oli näillä main erilaista metsänriistaa vielä runsaasti ja kalaakin, haukea, saatiin Hirvijoesta ja Kotajärvestä omiksi tarpeiksi. Riistaa pyydystettiin noihin aikoihin paitsi maaseudun taitavien pyssyseppien tekemillä suustaladattavilla luodikkopyssyillä, niin myöskin ansoilla, erilaisilla loukuilla ja ”kirnuilla”. Kalat (hauet) hävisivät Hirvijoesta sotien jälkeen vesien likaantumisen ja metsäojitusten lisääntymisen myötä, niin että ne loppuivat samanaikaisesti, kun veden metsistä ojiin kuljettama muta ja hiesu tasasivat ja täyttivät kaikki joen lahtipaikoissa olevat syvät kohdat. Aikaisemmin on Hirvijoesta saatu viiden kilon painoisiakin haukia, joka oli joitain mateita lukuun ottamatta ainoa kalalaji.

Jos metsästyksellä oli aikoinaan huomattavaa taloudellistakin merkitystä monen metsästäjän kohdalla saadessaan siitä tarpeellisia lisätuloja useinkin niukkaan toimeentuloonsa, niin tänä päivänä ei sillä ole mitään taloudellista merkitystä.

Kaikkein varhaisimmilta ajoilta ei ole jäänyt muistitietoja nimeltä mainituista Hirvijoen metsämiehistä. Muistitietoon saakka ulottuvista pyssymiehistä tiedetään Jurvankylän huomattavimman metsämiehen olleen Kustaa Hautamäen, jolla olikin ympärillään hyvät metsästysmaat. Kotajärvellä oli myöskin useita kala- ja metsästysmiehiä. Kotalan paikan riistamaita on vähän myöhempinä aikoina hallinnut vieläkin elossa oleva Juho Kotala, joka metsästysmatkoillaan on luetteloinut miltei kaikki. lukuisat alueen tervahaudan paikat. Ja onhan niitä ollut Kallioniemissä ja Hyypässäkin pyssymiehiä, varsinkin Vihtori Kallioniemi oli henkeen ja vereen metsämies. Kustaa Ruotsalasta tuli myöskin hirvijokelainen metsämies. Hänen metsästysuransa alkoi pääasiassa silloin, kun hän Kauhavan Kapeen kylästä metsäpolkuja pitkin pyssy mukanaan suunnisti Hirvijoelle mielitiettyään, tulevaa vaimoaan Marja Kärkeä tapaamaan.

Mäkikaupungilla asuva Juho Mikkilä (Uudentuvan Juho) oli yksi mainittava Hirvijoen metsämiehistä, joka syksyisin kävi ahkerasti metsällä ja muistipahan aina silloin tällöin käydä, niin kuin kaikki muutkin kunnon metsämiehet, talven vaihtuessa kevääksi ampumassa soitimelta muutaman metson omaan pataan pantavaksi tai sitten ne myytiin herroille, joitten mieliruokaa linnun liha oli. Eikä metsokanta tästä milloinkaan liian pieneksi mennyt. Naaraslintuja sen sijaan säästettiin joka tilanteessa.

Tiettävästi Hirvijoen huomattavin metsämies on ollut v. 1873 syntynyt Juho Tuomaanpoika Jäätteenmäki, ja kyllähän tämän taidon osasivat nuoruudessaan aivan poikasesta lähtien myöskin hänen kuusi poikaansakin. Juhon paras lintusaalis yhtenä myöhäissyksyn päivänä metsoja ”karhaamalla” ajaen suustaladattavalla luodikolla ampuen oli 12 metsoa ja siihen lisäksi muita pienempiä lintuja.

Oravan metsästys lintujen ohella oli kaikkein tuottavinta. Juho oli erittäin tarkka ampuja. Kerran hän vei suustaladattavan luodikkonsa tarkistettavaksi Alajärvelle pyssyseppään, jonne sattui samanaikaisesti tulemaan toinenkin pyssymies luodikkoansa korjauttamaan ja haastoi Juhon kilpa-ammuntaan kanssaan. Jakun Juho oli ampunut kolme kertaa samaan luodinreikään, niin että kolmas oli vähän reikää suurentanut, niin haastaja oli ihmetellyt, mitä noin tarkkaa pyssyä seppään tuodaan. Jäätteenmäen suvulla on metsästys ollut ”verenvika”, sillä jo Juhon isä Tuomas Matinpoika Jäätteenmäki, syntyisin Haanpää, oli aikansa huomattavin ja tunnetuin metsästäjä Lapualla, joka osti ja välitti jonkin verran myöskin riistaa ja varsinkin riistaeläinten nahkoja. Hän syntyi Haapakoskella Pöntisen numerossa Haanpään torpassa v.1836 ja metsästäjäsukua kun oli, niin naimisiin mentyään Maria Yrjöntyttären kanssa otti Haapakoskelta viitisen kilometriä Hirvijoelle päin olevasta Jäätteenmäestä – Suutalan talosta torpanmaan, rakensi sinne asuin- ja muut tarpeelliset rakennukset ja tallusteli sinne v. 1868 perheineen, johon silloin kuului vaimo ja kaksi pikkupoikaa, vetelän Jäätteennevan yli osaksi porraspuitakin pitkin. Asuinpaikan valinta ja muutto sinne tapahtui metsästyksen takia, koska siellä olivat hyvät riistamaat lähellä. Hän metsästeli siellä syksyisin ja talvisin ja kesäisin raivasi torppaan uudismaata ja veisteli haapakoskisten uudisrakennusten (tupien) seiniä puhtaaksi. Vaikka sanotaankin, ettei metsästyksellä ole kukaan rikastunut, niin aivan samaa ei voida sanoa Tuomaasta, koska hän tyhjänä torpan poikana Jäätteenmäkeen muuttaneena pystyi ostamaan v. 1891 Vilho Turjalta Hautalan tilan osan, jota hän yhdessä poikansa Juhon kanssa viljeli Jäätteenmäestä päin puolisentoista vuosikymmentä. Samalla he metsästelivät näillä main entistä enemmän. Vuonna 1906 poika Juho muutti yhdessä vaimonsa Marian (Kotajärvi) ja silloin olleen kolmen lapsensa kanssa Hirvijoelle Hautalan tilalle. Voinpa sanoa, että tuskin minäkään tässä tätä pännää pyörittelisin, ellei Tuomas olisi tätä tilaa ostanut. Ja kyllähän se metsästys puri tämänkin kirjoittajaa jo pikkupoikana niin, että kaksi vuotta kansakoulua käytyäni sanoin isälleni, että jäisin koulusta pois, koska menee syksyisin niin paljon hyvää metsästysaikaa hukkaan, mutta lupaa poisjääntiin en saanut. Jo pari vuotta tätä ennen olin ampunut ensimmäisen linnun. Olin Hiipakan kydöllä teeriä vahtaamassa, ja kun lähdin sieltä ”koppiosta” tyhjin käsin kotiin päin, niin siinä nevalla oli teeren kirnu ja siitä ohi kulkiessani huomasin, että siellä hyppii musta teeri. Ajattelin, että tuostahan minä sen saliin saan ja ammuin mukanani olevalla ” isoisän pyssyllä” sen teeren sinne kirnuun, puhdistin sen lannasta likaiseksi tulleet jalat ja lähdin kotiin päin. Tupaan päästyäni nakkasin sen teeren siihen loukon eteen ja istuin takkakivelle kehumisia vastaan ottamaan ja tulihan niitä.

Entisajan metsästäjillä saattoi olla myöskin taikoja ja uskomuksia. Jos esim. metsästäjä lähti metsälle ja sattui vaikka alkumatkalla tulla vastaan akkaihminen, eipä silloin tarvinnut juuri saalista odottaa. Viisainta olisi silloin kääntyä takaisin kotiin. Pyhäpäivän pitivät metsästäjät yleensä pyhänä eivätkä menneet metsälle. Monet saattoivat kuitenkin tätä sääntöä rikkoa, niin jurvalainen metsämies Kustaa Hautamäki ei tahtonut tätä sääntöä aina muistaa, ja kun hän kerran suunnisti sunnuntaiaamuna matkansa polkuja pitkin pyssy olalla Jurvan takamaille, tuli häntä vastaan outo olento, jota hän niin paljon vierasti, että kääntyi takaisin ja lähti kiireesti juoksemaan kotiin päin, ja vaikka kuinka yritti päästä siitä eroon, niin se aina vain seurasi häntä. Se oli Kustaalle sellainen opetus, ettei hän sen jälkeen enää sunnuntaisin metsälle pakannut. Olisiko tässä nykypäivien hirvimiehillekin jotain miettimistä? Tuomas Jäätteenmäelle kävi kerran niin, vaikkei ollutkaan pyhäpäivä, liekö sitten joku ”kämmännyt”, että teeriparven tavattuaan, vaikka olisi kuinka monta kertaa ampunut lintua, ei vain osunut. Vasta sitten kun Tuomas pisti leivän palan pyssynpiippuun, niin silloin alkoivat linnut pudota.

KAUPAT

Vuonna 1917 Lapuan Osuuskauppa perusti Hirvijoelle (Brömsinmäelle) sivumyymälän. Sen ensimmäisenä kaupanhoitajana toimi Laine, vaimonsa avustamana kiireisimpinä myyntipäivinä. Tuolta ajalta on jäänyt mieleen: ” Velaksi ei myydä eikä kaupanpäällisiä anneta.” Seuraava kauppias Laineen siirryttyä eläkkeelle ja perustettuaan Mustaanmaahan oman yksityiskaupan oli tiistenjokelainen Toivo Reinilä, joka toimi myymälänhoitajana kauhajärveläisen Tyyne-rouvansa (Ranttila) kanssa. Hän oli leikkisä ja huumorintajuinen myymälänhoitaja, jolla aina kaupanteon lomassa oli melkein jokaiselle ostajalle joku viaton vitsikin sanottavana. Useinkin ne saattoivat verrannollisesti liittyä kaukaisiinkin kuulemiinsa tapahtumiin.

Kaupan perustamisesta lähtien aina sotiin asti ja vieläpä niiden jälkeenkin myytiin jokapäiväinen kulutustavara, kuten jauhot, suolat kahavit ym. Hajallaan paperipusseihin laitettuina tiskillä olevalla vaa`alla punniten. Nämä jauhot ym. oli asetettu myyntiä varten tavallisesti tiskin alle asetettuihin keikahtaviin laatikoihin. Muut tavarat oli asetettu hyvään järjestykseen seinille tai muihin sopiviin paikkoihin. Lattialla ostajain puolella oli tavallisesti pari silakkanelikkoa, joilla vanhimmat asiakkaat saivat istua, ja jos joku asiakas sattui ostamaan silakkaa, niin istuja nousi siksi aikaa seisomaan, kun kauppias nosteli sieltä silakoita puntariin ja pisti sitten nelikon kannen kiinni ja niin siinä oli taas sopiva istumapaikka. Ja kun kauppa toimi myöskin postinjakelupaikkana, niin sinne kokoontui kylän eri puolilta postin hakijoita ja kun ei niin kovin kiirettä ollut, niin siinä tavallisesti pohdittiin yhdessä kylän asioita ja kuultiin viimeisimmät uutistapahtumat. Toivo Reinilän jälkeen hänen siirryttyään vaimonsa Tyynen kanssa viettämään eläkepäiviä Kauhajärvelle on osuuskaupan Hirvijoen myymälän hoitajina toiminut useita henkilöitä. Pisimpään heistä ovat toimineet myymälän hoitajina Kotipelto, joka löysi vaimonkin Hirvijoelta, Yläsen Lauha-tyttärestä, joka toimi ”oikeana kätenä” koko heidän kaupanhoitaja-ajan. Heidän aikanaan tuli Hirvijoelle myöskin postiasema, joka oli aluksi sijoitettuna osuuskaupan myymälän tiloihin ja sen ensimmäisenä hoitajana toimi Lauha Kotipelto. Myöhemmin toimi myymälänhoitajana Jussi Mäntynen vaimonsa Liisan avustamana ja siirtyi Lapuan Osuuskaupan maatalousmyymälän hoitajaksi. Sitten tuli myymälänhoitajaksi Katri Mikkilä (s. Kojola) hänen miehensä Taiston näytellessä ”Vihtorin osaa”. Kauppa lopetti kannattamattomana toimintansa v. …, kuten monet muutkin Lapuan Osuuskaupan sivumyymälät olivat tehneet joko ennemmin tai myöhemmin. Tämän jälkeen Mikkilät siirtyivät maanviljelyalalle ja Taistokin sai isännän aseman ja palautti kunniansa.

TYÖVÄEN KAUPPA

Tuskin moni hirvijokelainen tietääkään, että n. v….. paikkeilla toimi Kotalassa (Koskella) Juho Mäen talossa Lapuan Työväenkaupan ”sivumyymälä” Mäen toimiessa kaupan osapäivämyyjänä. Tämä kauppa toimi useita vuosia. Jostain syystä kaupan ”mittatappio” kohosi niin suureksi, että kauppa oli lopetettava.

TAKALAN KAUPPA

Vuonna…. perustivat Eino ja Helga Takala(Kauhajärveltä) Hirvijoelle leipomon ja kahavilan osuuskaupan naapuriin. Kahavilassa myytiin myöskin tavanomaisia juomia, tupakkaa ym. pikkutavaraa. Pullan leipominen kuitenkin taisi silti olla tuottoisinta, sitä tehtiin myöskin tilauksesta pitoihin ym. tilaisuuksiin. Mikään kovin tuottoisa ei tämä liike kuitenkaan ollut, sillä elettiinhän vielä aikaa, jolloin kotona leipominen oli aivan yleistä. Talvisodan ajoista lähtien alkoi Takala harjoittaa myöskin sekatavarakauppaa, joka käsitti jonkin verran myöskin maatalouskauppaa. Vuonna…luovuttivat Eino ja Helga Takala kaupan omistuksen tyttärelleen Liisa Kaidesojalle. Kaupanteko jatkui samanlaisena samoissa tiloissa vuoteen… saakka, jolloin Kaidesoja osti Lauri Kangaskosken perikunnalta tontin Lakaluoman tien varrelta läheltä valtatie 16:ta, jolle rakensi v. 1981 nykyaikaisen valintamyymälän yhdessä miehensä Kaunon suosiolla avustuksella. Liike toimii kuitenkin Liisa Kaidesojan nimellä.

LAHOON KAUPPA

Hirvijoella vanhan Kärjen paikalla (siinä joen mutkassa) oli Matti Laholla maatila. Maanviljelyksen ohella hän harjoitti myöskin vuosisadan vaihteen paikkeilla sekatavarakauppaa, joka toimi siinä jonkinlaisena nurkkakauppana asunnon yhteydessä. Myytävän kauppatavaran hänelle välitti Lapuan kirkonkylässä. kauppaliikettä harjoittava Hautanen. Siinä kävi kuitenkin lopuksi niin, että kun Hautanen oli antanut Lahoon Matille tavaraa aikansa velaksi joko tahallaan tai tahtomattaan niin velka kasvoi lopuksi niin suureksi, että talo, joka ei aivan pieni ollutkaan, joutui lopuksi Hautasen omistukseen kokonaan. Tämä ei ollut varmaan ainutlaatuinen tapaus Lapuallakaan. Oppimattomat yksinkertaiset ihmiset eivät osanneet puolustaa oikeuksiaan. Yksinkertainen oikeustajukin jo sanoo, että näin pitkälle ei saisi antajankaan puolelta asiain antaa mennä. Myöhemmin tämän tilan osti Hautaselta Ilmajoelta kotoisin oleva Iisakki Kärki, joka muutti tilalle asumaan ja asui sitä mallikelpoisella tavalla.

RAITTIUS YMS

Vuosisadan vaihteessa alkoi Hirvijoella vähitellen herääminen sivistys-, valistus- ja raittiustyötä kohtaan. Puukkojunkkariaika ja varsinkaan sen jälkeinen aika ei ollut jättämättä jälkiä ja vaikutteita Hirvijoen kyläläisten elämään. Juopottelun ja sen tuomien muidenkin huonojen elämäntapojen estämiseksi perustettiin vuosisadan vaihteen paikkeilla kylään Raittiusseura. Mitään kokouspöytäkirjoja sen perustamisajoilta ei ole jälkipolville säilynyt, mutta muistitietojen perusteella tiedetään, että innokkaimpina henkilöinä sitä perustamassa olivat ainakin Erkki hietaranta ja Kaappo Murtomäki. Raittiusseuraan liittyi huomattava määrä kylän isäntämiehiä ja muita henkilöitä. Innostus raittiustyötä kohtaan oli suuri, ja mukana raittiusaatetta ajamassa olivat sellaisetkin henkilöt – eikä heidän lukunsa tainnut aivan vähäinen ollakaan – jotka hyvistä pyrkimyksistään huolimatta eivät aina jaksaneet olla ajamalleen aatteelle uskollisia ja jotka kuitenkin hyväksyivät raittiuden periaatteen. Voidaan kunnioituksella sanoa, että yksi tällainen ”taistelija” oli alussa mainittu perustajajäsen Erkki Hietaranta, joka raittiuden innoittamana lujalla tahdonvoimallaan taisteli itsensä irti viinan kiroista ja eli koko lopun ikäänsä täysin raittiina miehenä. Yksi Raittiusseuran innokkaimmista jäsenistä, Heikki Mikkilä, on myöhemmin 70-vuotispäivänsä muisteloissa kertonut Raittiusseuran toiminnan olleen vilkasta, kokouksia ja keskustelutilaisuuksia raittiuden ja hyvien elämäntapojen edistämiseksi oli usein ja kokoonnuttiin taloissa eri puolilla kylää ja siinä ilta saattoi vierähtää raittius- ja tietysti muitakin asioita pohdittaessa sivu puolenyönkin.

KIRJASTO

Sampoihin aikoihin kun kylään perustettiin Raittiusseura, katsottiin tarpeelliseksi perustaa Hirvijoelle myöskin kyläkirjasto tiedon ja taidon tyydyttämiseksi ja levittämiseksi. Tässäkin asiassa olivat eturivissä asiaa eteenpäin viemässä samat miehet ja naiset kuin raittiusasiaakin. Kuitenkin mukana oli, voidaanpa sanoa, koko kylä. Varoja saatiin rahankeräyksillä ja kirjalahjoituksilla. Kirjasto sijoitettiin ensin Hietarannan taloon, josta ahkerasti lainattiin. Kirjojen luku oli olosuhteisiin katsottuna aika huomattava ja sitä kartutettiin jatkuvasti vähitellen…. Siirrettiin kirjasto Murtomäen taloon, jossa se oli siihen saakka, kunnes se Hirvijoen Nuorisoseuran valmistuttua siirrettiin nuorisoseuran suojiin. Kirjojen lainaus oli huomattavan vilkasta aina siihen saakka, kun kylään tuli Lapuan kunnankirjaston laina-asema ja … alkoi kunnan kirjastoauto vakinaisen reittinsä pysähtyen kylän molemmilla kouluilla.

METSÄTYÖT JA UITOT

Metsätyöt ovat aikoinaan aivan tämän vuosisadan alkupuolelta lähtien, varsinkin työmiesten ja talojen poikien keskuudessa, näytelleet huomattavaa osaa lisäansiomahdollisuuksien saannissa. Näitä lisäansiomahdollisuuksia ovat tarjonneet etupäässä kirkonkylän metsänomistajat, jotka omistivatkin suurimman osan kylässä olevista metsistä. Metsänostajafirmathan niissä kyllä useimmiten välillisesti hakkauttajina olivat niin kuin nykyisinkin. Samalla nämä metsätyöt tarjosivat monelle hevosen omistajalle talvella puutavaranajotienestiä. Puut ajettiin tavallisesti Hirvijoen rantaan, josta keväällä uitettiin propsit Uuteenkaarlepyyhyn tai Pietarsaareen massatehtaille ja kaivospuut vietiin siitä eteenpäin ulkomaille. Tukkipuita uitettiin Kauhavalle Jylhän tai Kallion sahalle. Puiden vesille pano tarjosi pikku pisnestä monille kylänmiehille. Ne saatettiin myydä huutokaupalla, kuka halvimmalla ne vesille pyörittelisi. Itse uittohommat tarjosi jo työtä useammille kymmenille miehille. Uittomiehiä oli tarjolla usein oman kylän ulkopuoleltakin, varsinkin Alajärvellä oli vakinaisia uittomiehiä. Oman kylän uittomiehet olivat mukana enintään Lapuanjokivarteen saakka. Tukit uitettiin tavallisesti Kauhavalle Jylhän tai Kallion sahalle. Viimeisin tukinuitto oli Hirvijokea pitkin v. 1960 ? Seuraavana vuonna kun propsit oli saatu pois alta, vesi laski Hirvijoessa niin, että veden vähyyden takia tukit jäivät rannalle ja tukit jouduttiin vedättämään hevosilla etäämmälle niin ne sopivasta paikasta voitiin lastata autoon ja kuljettaa autolla Kauhavalle Kallion sahalle sahattavaksi. Ostajana oli silloin, niin kuin usein aikaisemminkin Kauhavan Osuuskauppa. Propsia uitettiin vielä lähes parin vuosikymmenen ajan tämän jälkeenkin pienemmässä määrin kylän alapäästä melkein yksinomaan. Silloin oli siirretty autokuljetuksiin.

KUPPARIN SANNA

Laitoin tuon otsikon vähän aralla mielellä, koska ajattelin, että se voidaan väärin ymmärtää kuppari-maininnan takia. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Ennen oli melko yleistä, että kyläläisten keskuudessa käyttämät henkilönimet syntyivät aivan itsestään ammatin, paikannimen ja usein miehen etunimen perään sovitettuna, kuten esim. Matin-Maija. Kuppari oli ennen arvostettu henkilö. Kupittaminen oli ennen vanhemman väestön keskuudessa melko yleistä, jolla laskettiin paha veri pois; siihen ei kuitenkaan sisältynyt mitään taikauskoa, vaan se katsottiin monessa tapauksessa hyväksi parannuskeinoksi tai ainakin terveelliseksi. Kupparin työvälineisiin kuului pieni kuppikirves ja ohuella kalvolla varustettu kuppisarvi, joka asetettiin kuppikirveellä lyötyjen n. puolen sentin pituisten haavojen päälle, jolla sitten imettiin verta haavoista. Tavallisesti verta otettiin selkäpuolelta selän ja hartioiden paikkeilta. Toimitus suoritettiin useimmiten saunassa.

Sannan oikea sukunimi oli Luomanniemi s. Soukkamäki syntynyt Kauhavalla 1847. Kerrotaan, että Sanna tapasi tulevan miehensä Esa Luomanniemen, joka myös oli kauhavalaisia s. 1864, viime vuosisadan loppupuolella, kun Hirvijokea oli perattu. Esa oli perkausmiehenä ja Sanna keitteli miehille kahavia. He olivat kyllä eri taloissa yötä, mutta Sanna kyllä tiesi aina Esan majapaikan, koska oli tunnustanut tykkäävänsä Esasta niin, jotta oli sanonut, että hän rakastaa sitä savuakin, joka tuloo sentaloon tornista johona Esa on. Kun näin syntyneen romanssin aikana Sanna oli luvannut vaikkapa elättää Esan, niin heidät vihittiin avioliittoon 13.10.1888. He muuttivat Kauhavalta Hirvijoelle 1891. Tuolloin oli Sannalla omasta takaa v.1877 syntynyt Antti ja 1869 syntynyt Juho. Ja v. 1896 heille syntyi yhteinen Anselmi-niminen poika, joka jäikin heille ainoaksi yhteiseksi lapseksi. Elämä pienessä suon laidassa olevassa torpassa, jossa hallaista suopeltoa oli vain runsas hehtaari, ei paljon leivän lisää antanut. Olisiko Esan terveys vähän reistaillut vai olisiko siihen vaikuttanut Sannan antama elatuslupaus, sillä tiedetään, että kovin innokkaasti ei Esa perheen elatushuolia kantanut. Sanna oli kuitenkin tarmokas monitoiminainen. Paitsi em. kuppausta sai häneltä moni apua pikku sairausiin ja kipuihin..

Ei liene sopimatonta, jos tässä kerron yhden pikku tapauksen, jonka Eljas Aho kertoi. Hän oli vielä aivan pikkupoika, kun hänen hampaansa tuli kovasti kipeäksi. Silloin haettiin kilometrin päässä asuva Sanna parantamaan hampaan kipua. Ja kun Sanna oli pyöritellyt vähän aikaa palavaa tulitikkua Eljaksen pään ympäri ja lukenut joitain loitsusanoja sekä laittanut vähän kärmehentalia (josta vähän myöhemmin) kipeän hampaan koloon, niin olipa siinä kipu kaikonnut. Edellä mainittua käärmeentalia saatiin keväällä lumen alettua sulamaan ka käärmeitten noustua pesäpaikoistaan maan pinnalle auringon lämpöön itseään paistattelemaan, jolloin ne olivat vielä hidasliikkeisiä. Käärmeen tultua tapetuksi nyljettiin tai vedettiin sen päältä nahka pois ja raaputettiin lihoista talit talteen. Tämän työn teki tavallisesti Esa ja taisi Anselmi-poikakin olla joskus apuna. Näin saadusta käärmeen talista valmisti Sanna sitten erilaisia voiteita. Näillä voiteilla Sanna sitten paranteli erilaisia ulkoisia tulehdus- ja muita kiputiloja ihmisillä ja eläimilläkin. Luultavasti hän käytti muitakin lääkkeitä ja loitsujakin. Joka tapauksessa hän oli sen ajan jonkin asteinen tietäjä ja taitaja. Mutta Sanna Luomanniemi palveli kyläläisiä monella muullakin tavalla. Kuolemantapauksissa hän useinkin teki vainajalle viimeisen palveluksen ennen hautajaisia eli maahanpaniaisia kuten ennen aikoinaan oli tapana sanoa. Hän toimi ruumiin pesijänä, puettajana ja avustajana arkkuun laitettaessa. Pesun ja arkkuun laiton jälkeen veisattiin tavallisesti virsi. Siihen aikaan vainaja asetettiin ensin väliaikaisesti laudoista tehdyn penkin (lautain) päälle, joka vietiin tavallisimmin riiheen. Sen jälkeen teetettiin arkku jollain lähettyvillä olevalla arkkumestarilla tai joskus se tehtiin itsekin, joskus se oli tehty jo etukäteen. Näihin aikoihin oli kyllä jo kirkonkylässä arkkuja myytävänkin, jos oli vain rahaa millä ostaa.

Kun Sanna kulki kylillä, usein Kauhavalla saakka em. tehtävissä kesällä jalkaisin reppu tai pussi selässä ja talvisin kelkan kanssa, oli hänellä mukanaan useinkin Esan ja itsekin hyvin tehtyjä varpuluutia, joita hän tiettyinä aikoina vei eri taloihin, joskus hänellä oli muutakin pikku kauppatavaraa. Vastikkeeksi tehtävistään ja tuotteistaan hän useimmiten sai ja otti elintarvikkeita, mitä ja miten paljon sen hän jätti tavallisesti antajan harkittavaksi.Mutta myöskin rahaa hän otti silloin kun tarves vaati ja jos se antajalle sopi.

Sanna Luomanniemi oli tarmokas ihminen. Sillä perheen huoltaminen, joka oli pääasiassa hänen hartioillaan, vaati miltei jokapäiväistä matkaan lähtöä. Eikä se etenkään talvisin pakkasella lumisilla teillä ja kujilla, varsinkaan kelkan kanssa kulkien ollut helppoa, sillä vain harvoin silloin kun hän viipyi samassa talossa pitempään hänet saatettiin hakea hevosella ja kyyditä illalla kotiin. Tavallisesti hän kävi samalla matkalla useammassa talossa. Elämän vaikeuksista huolimatta Sanna oli tasapainoinen, elämäänsä tyytyväinen ihminen.

Yksin jäätyään ja voimien vähetessä hän joutui lopulta kunnalliskotiin eli ”vaivaastalolle”, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa. Siihen aikaan vaivaistalolle joutuminen oli melkein samaa kuin ihmisyyden menettäminen. Tämä oli omanarvon tuntevalle ja vapauteen tottuneelle Sanna Luomanniemelle liikaa ja niinpä hän elämänsä ehtoolla pyrki kerran vielä omaan vapauteensa ja karkasi kunnalliskodista. Hän kuoli v. 1936 lähes 90-vuotiaana.

SÄHKÖ

Jos palaamme mielikuvituksessamme taaksepäin aikaan, jolloin Hirvijoen talojen pirteissä naiset tekivät iltaisin käsitöitä ja miehet puhdetöitä pärevalkean valossa tai romanttisen takkavalkean äärellä, niin taival on pitkä ja kehitys siihen, kun vuonna 1946 jouluksi saatiin sähkövalot kylään. Olihan siinä tosin jo monia vuosikymmeniä ennen tapahtunut suuri edistysaskel öljylamppujen tullessa käyttöön, ja josssain välissä karbiidilamputkin palaneet. Ja olihan Hirvijoella jo ennen sotiakin joku talo päässyt vähän sähkövalojen makuun. Juha Latvala rakensi Holman koskeen pienen 'sähkölaitoksen'. Hänellä oli naapurina monitaitoinen itseoppinut "teknikko" Eino Niemelä. He saivat siitä kumpikin tarvitsemansa valot.

Lauri Kojola laittoi vähän myöhemmin vesivoimaturbiinilla käyvän jauhomyllyn yhteyteen sähköä tuottavan generaattorin, josta veti ensin omaa tarvetta varten valot, ja myöhemmin, pian sen jälkeen siitä alaspäin jokivarren lähellä olevat talot vetivät yhteistoimin johdot Yliniskalaan saakka, mutta siinä kävi niin, että varsinkin siellä loppupäässä näyttivät lamput paremminkin vain "punasta valoa". Syynä oli veden vähyys, saatavissa olevat vain kuparoidut rautalangat ja liian pitkä matka.

Vuonna 1945, kun Lapuan Sähkö Oy oli vetänyt Alajärvelle korkeajännitejohdot, niin silloin avautuivat niihin johtoihin liittyen mahdollisuudet sähkön saantiin kylään. Vaikeutena oli silloin kuparijohtojen ja muiden sähkötarvikkeiden saanti. Kansanhuoltoministeriöltä saatiin kuitenkin anomuksen kautta kuparijohdot, vieläpä osittain voimajohtojakin varten. Kumpikin koulupiiri toimi omatoimisesti sähköjen saamiseksi. Luonnollisena rajana oli Kallioniemi (Vintteri). Kumpaankin piiriin tuli yksi muuntaja, joka kuitenkin toimi tyydyttävästi.

VESI

On kulunut pitkä taival, ennen kuin on päästy tähän, että Lappavesi tulee Lapualla melkein jokaiseen taloon. Jos ajattelemme itsenäisyytemme alku- ja sen edellisiä ja jälkeisiäkin aikoja, niin veden hankinta talvella, varsinkin karjalle, oli hyvin monessa talossa hankalaa ja tuotti paljon työtä. Jokivarren asukkaat ottivat melkein poikkeuksetta vetensä niin kesällä kuin talvellakin joesta. Vesi haettiin sieltä korveella korennolla kantaen. Jotkut, jotka pienempiä määriä tarvitsivat vettä, sulasivat sitä talvisin lumesta.

Monet, varsinkin joesta etäämpänä olevat talot, kaivoivat ja rakensivat itselleen vesikaivoja. Seuraava edistysaskel oli käsivesipumppu, joka vaati vesijohdon. Vesijohto lähti joesta tai muusta sopivasta vesipaikasta. Johtona käytettiin n. 4-5 m pituisia mäntytukkeja, joiden sisään oli pitkävartisella kairalla molemmista päistä kairattu reikä, jonka oli puun puolivälissä sovittava yhteen. Johtojen liittäminen toisiinsa tapahtui sitä varten tehdyillä työkaluilla ja oli liittäminen yhteen saatava ilmatiiviiksi. Johdot asetettiin n. 1,5 m syvyyteen, jossa yksi kerrallaan ne lopullisesti lyötiin toisiinsa kiinni. Tämä oli jo suuri helpotus vedensaannille, vaikka se kyllä maksoikin. Pumppumestarina oli Iisakki Kärki vpi, joka oli hankkinut itselleen tätä varten tarvittavat "navarit" ja muut työkalut. Hän teki näitä tehtäviä monissa naapurikylänkin taloissa.  Sotien jälkeen monet kylän taloryhmät alkoivat perustaa pieniä painovesiyhtymiä. Aluksi nekin joutuivat käyttämään puuputkia, kunnes muoviputket tulivat vesijohtoina yleisesti käyttöön.

Kun Hirvijoella v. 1962 Juho E. Hyypän talossa päätettiinperustaa Hirvijoen vesiyhtymä, joka käsitti paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki taloudet Jussi Kallioniemestä (Ns. talo) Yliniskalaan, Jalo Jäätteenmäkeen saakka, mukana oli taloutta. Voitto Kangaskosken maalle lähelle Syrjämäkeä porautettiin lähes 100 m syvä porausreikä ja paikalle rakennettiin "vesimökki" tiilestä. Veden pumppaamista varten putkistoon hankittiin sitä varten lokomopumppu, joka toimi sähköllä, niin kuin kaikki muukin koneisto.

Kun Lappavesi Oy aloitti toimintansa Lapualla, tuli ajankohtaiseksi Hirvijoenkin vesiyhtymän liittyminen siihen ja yhtymä lopettikin toimintansa v.

Muutamia vuosia myöhemmin, kuin edellinen, perustivat Hirvijoen alakyläläiset myöskin oman Porakaivoyhtymänsä. Suurin piirtein samanlaisen kuin tässä edellä kerrottu Hirvijoen Vesiyhtymä. Osakkaita oli kuitenkin vähempi. Yhtymä toimii vielä, vaikka sen osakkaista osa onkin liittynyt Lappavesi Oy:hyn. Ennen Lappavesi Oy:n tuloa kylään tuli Hirvijoella jo melkein jokaiseen talouteen joko yksinään tai useimman taloryhmän yhteisesti laittama painovesi jostain lähteestä tai muusta vesipaikasta, joista vesi saattoi kuitenkin joskus loppuakin.

POMMIT PUTOILIVAT HIRVIJOEN AHINGONNEVALLE

Lapuan Sanomat 13.3.1980/OJ

Tammikuun 29. päivä 1940

Hirvijoella on viime viikkojen aikana yritetty kuumeisesti muistella sitä päivää, jolloin pommit putoilivat Ahingonnevalle (kartassa Vihviläneva).Monet muistavat elävästi tuon tapahtuman, mutta päivämäärä on painunut niin unohduksiin, ettei sitä tahtonut saada selville tarkankaan haravoinnin jälkeen. Puhelimet ovat soineet ja sama kysymys on esitetty sadoille lapualaisille. Joissakin asiakirjoissa tarkka päivämäärä on varmasti merkittynä, monet asiakirjat tuolta ajalta ovat kateissa. Olen kuitenkin aivan lähipäivien aikana saanut selville, että tuo kohtalon päivä on ollut 29.1.1940. Miehet ovat luonnollisesti tuolloin olleet suurelta osalta rintamalla, kotona ovat olleet ainoastaan naiset ja lapset.

Pommin sirpale antoi ärsykkeen

Kuvateksti: Kalervo Ojalan tallettama pomminsirpale on saanut jo jalustan. Päivämäärä vielä puuttuu, mutta se on melko varmasti 29.1.1940.

Aiheen Hirvijoen pommituspäivän selvittämiseen antoi vääristynyt pomminsirpale. Pienempiä ja suurempia sirpaleita on ollut hirvijokelaistaloissa lukematon määrä, mutta niitä on kohdeltu aivan samalla tavalla kuin muutakin romurautaa. Nyt alkavat jäljellä olevat sirpaleet olla muistomerkin arvoisia. Nuorempi ikäluokka on kiinnittänyt niihin huomiota. Autoilija Kalervo Ojala kysyi tammikuussa minulta Hirvijoen pommituspäivää. Hän kertoi omistavansa erään pomminsirpaleen. - Kun saan päivämäärän selville, kiinnitän sirpaleen jalustaan ja kaiverrutan siihen päivämäärän, sanoi Ojala. Yhdessä hänen kanssaan käynnistimme kyselykierroksen, joka on tosiaan saavuttanut varmasti satoja ihmisiä. Monet sanovat muistavansa tapahtuman, mutta päivämäärä on hävinnyt muistista. Vihdoin kuitenkin tieto löytyi.

Ei kellariin vaan pihalle katselemaan

Kalervo Ojala on itse ollut silloin nuori poika, eikä hän ole asunut Lapualla. Reino Ruotsala (50) on ollut silloin kymmenvuotias pojannaskali ja hänen kotinsa sijaitsee aivan lähellä tapahtumapaikkaa. Nuoren pojan mieleen on jäänyt tapahtumapäivä selkeänä ja jännittävänä, joskin hän itse sanoo, että nuoren miehen mielikuvitus raksutti vilkkaasti ja rakenteli omia kuvia tapahtumasta. Hirvijoella on kuitenkin viime viikkojen aikana keskuteltu paljon asiasta. Niinpä päivän tapahtumat voidaan tässäkin hamottaa melko selkeästi Reino Ruotsalan omien muistojen ja muiden kyläläisten kertoman perusteella.

- Ilmahälytys ei ollut silloin Lapualla mikään harvinainen tapahtuma, niitä oli useita. Tästä johtui se, että hälytyksiin suhtauduttiin välinpitämättömästi. Mitään ei ollut siihen mennessä tapahtunut, kertoi Reino Ruotsala.

- Hälytys annettiin puhelinkeskuksen kautta. Tieto tuli ensiksi keskukseen, jossa pantiin kaikki luurit auki ja kehoitettiin suojautumaan. Ne jotka suojautuivat, menivät useimmiten kellariin.

- Minun muistini mukaan tuon pommituspäivän hälytys annettiin vasta siinä vaiheessa, kun koneiden jyrinä jo kuului. Se oli mahtava ääni, kun lukuisa määrä koneita jyrräsi ilmassa. Hälytys tuli, mutta meille pojille koneiden jyly oli niin jännittävä kokemus, ettemme suinkaan malttaneet mennä kellariin, vaan juoksimme pihalle nähdäksemme, mitä oikein oli tapahtumassa. Emme edes osanneet arvata, onko tietä pitkin tulossa jotain valtavaa, vai kuuluuko se ilmasta.

- On paljon kerrottu siitä, mutta tällä alueella oli metsän yläpuolella usvaa, joka esti näkemästä ylitse jyrrääviä koneita. Kaikki tapahtui nopeasti. Valtavat jymähdykset tärisyttivät maata...

- Kun tilanne oli ohi, juoksimme tietysti etsimään tapahtumapaikkaa. Monet ovat kertoneet, kuinka talvinen hanki oli laajalla alueella ravan peitossa. Joku oli yksvakaisesti todennutkin, että nyt tuli koko aukea savetuksi yhdellä kerralla.

Vaarallisia tilanteita

Tuona päivänä elettiin Hirvijoella monta vaarallista hetkeä. Pikkupojat ja vähän aikuisemmatkin ryntäsivät pommitusalueelle, josta löytyi vielä räjähtämättömiä suutareita. Mielenkiintoa herättivät pommien peräsimet, joita yritettiin irroittaa. Jotkut löysivät ehjiä peräsimiä räjähtäneistä sirpaleista. Reino Ruotsala muistaa, kuinka hän kaveriensa kanssa kiiruhti kotoa hakemaan jakoavainta, jolla olisi ollut helpompi ruuvata peräsintä irti. Takaisin tullessaan pojat kuitenkin saivat kokea, ettei alueelle ollut enää menemistä. Sillä aikaa olivat sotilasviranomaiset ehtineet paikalle ja alue eristettiin vartiointiketjuin ja annettiin ankarat määräykset.

Simpsiön yli Kauhavalle ja Hirvijoelle

Pomituspäivän muistavat monet lapualaiset ovat kertoneet, että pommituslaivue oli lentänyt Simpsiön yli Kauhavaa kohti. Kalervo Ojalan isä oli tuona päivänä työskentelemässä Kauhavan lentokentällä. Hän on kertonut, että silloinkin ajettiin lentokentän lentokalustoa Menkijärvelle ja maakalustoa Mäenpäähän suojaan. Ilmeisesti tuosta alhaalla leijuneesta usvasta johtui, ettei Lapuan patruunatehdas eikä ilmasotakoulu joutuneeet pommisateen kohteeksi, vaan osa pommilastista purettiin Ahingonnevalle. Mitään vaurioita ei sattunut, vaikka pommeja putoili tiettävästi useita kymmeniä, osa suuriakin. Suurimmat pommijuopat ovat olleet läpimitaltaan toistakymmentä metriä. Vieläkin osa pommikuopista on selvästi nähtävissä ja muistuttavat paikkakuntalaisia tuosta päivästä.

Kuvateksti: Kalervo Ojala ja Reino Ruotsala muistelevat Hirvijoen pommitusta, jolloin Ruotsala oli kymmenvuotias.

Asiakirjatieto kiven takana

Olemme selvittäneet Hirvijoen pommituskohtaa lukemattomien lähteiden kautta. Ilmasotakoululta Kauhavalta ei löytynyt virallista vahvistusta päivämäärälle. Saimme kuitenkin tietoomme, että Ähtärissä asuu eläkkeellä oleva lentomestari Pauli Pohjanvirta, joka on pommituspäivänä ollut koneineen ilmassa Kauhavan yläpuolella. Hänelläkään ei ollut lentopäiväkirjassaan merkintää tapahtumasta, mutta hänen muistikuvansa tukee jutussamme mainittua päivää. Myöskään Lapuan väestönsuojelun asiakirjoista ei löydy mainintaa. Sen sijaan asiakirjoissa on mainittu, että 29.1.1940 on Koskelankylään pudotettu kaksi pommia ja että väestönsuojelupäällikkö on 30.1.1940 mennyt tutustumaan Hirvijoen pommituksen jälkiin.

Kuvateksti: Hirvijoen vanhan kirkkotien varressa, Ahingonmäen reunassa on edelleen nähtävissä näin suuri pommimonttu. Se on läpimitaltaan toistakymmentä metriä ja syvyyttä on useita metrejä. Kalervo Ojala suksineen montun jäällä. Vanha kirkkotie kulkee kuvassa näkvyän hiihtoladun suunnassa.

... päivällä pilvipatsaana

Minun muistikuvani tuolta ajalta perustuvat pikkupojan muistikuviin ja luulen, että omat muistoni ovat monen vastaavan tapahtuman summa, kertoi tuomiorovasti Jussi Ranta palautellessaan mieleensä talvisodan aikaisia ilmahälytystilanteita. Jussi Rannan koti sijaitsi sotien aikana Torstilassa, patruunatehtaan verkkoaidan sisäpuolella.

- Patruunatehtaalta johti mutkittelevia ja savisia juoksuhautoja sirpalesuojiin, joita oli rakennettu lähettyville. Ilmahälytyksen tullessa tehtaan väen oli siirryttävä juoksuhautojen kautta suojaan. Hälytyksiä tuli useita ja niihin totuttiin niin, että lopuksi ei juoksuhautoja enää käytetty vaan kuljettiin tietä pitkin.

Aloitin vuoden 1939 syksyllä koulun, mutta sitä kesti vain lyhyen aikaa ja Torstilan väkeä kehoitettiin siirtymään sivukylille. Mekin muutimme lyhyeksi aikaa Alanurmo-Länsikylän tien varressa sijaitsevaan Järven taloon. Kevättalvella asuimme kuitenkin jälleen Torstilassa.

En pysty sanomaan varmasti, liittyykö seuraava muistikuvani Lapuan pommituspäivään, vai onko kuva tosiaan jäännettä useista tapahtumista ja vanhempien kertomisista. Muistikuvani mukaan hälytyspäivä oli kirkas talvipäivä, mutta Lapuan keskustan yllä lepäsi piviverho. Rakentelimme poikakavereitteni kanssa Lahdensuon puuliiterissä ja olimme sellaisessa paikassa, että sieltä oli hälytyksen tullessa vaikea päästä pois. Ryntäsimme tielle ja näin kuinka tie oli täynnä sirpalesuojiin kiiruhtavia ihmisiä. Jälestä päin olen ajatellut, että jos pommisade olisi sattunut paikalle, se olisi saanut aikaan tuhoisaa jälkeä.

Tuota pommituspäivää ajatellessa tulee mieleen väkisinkin Raamatun kertomus Israelin kansan erämaavaelluksesta ja siitä, kuinka Jumala johdatti kansaa, "yöllä tulipatsaana ja päivällä pilvipatsaana". Pilviverho Lapuan laakson yllä suojeli tuona päivänä Lapuan suurelta tuholta.

KANSAN KESKEN KERROTAAN:

Tammikuun 29. päivä 1940 tulivat viholliskoneet Kauhavan suunnasta Hirvijoelle päin. Tiettävästi ne olivat etsineet Kauhavan Ilmasotakoulua tai pikemminkin Lapuan Patruunatehdasta, koskapa "Teuvan Tiitu" oli seuraavana päivänä kuuluttanut radiossa (Neuvostoliiton radio), että "Nyt on Lapuakin saanut osansa".

---

Kerrotaan, että Kirkkomäen Ernsti oli erään toisen kurunsaarelaisen kanssa ensimmäiset pommitusalueelle saapuneet. He olivat löytäneet maanpinnalle jääneen isokokoisen räjähtämättömän pommin eli "suutarin", joksi niitä sanottiin. He olivat nostaneet pommin rekeensä ja lähteneet tuo "sotasaalis" jalkojen välissä ajelemaan kotiin. Pahaksi onneksi sattuivat viranomaiset tulemaan vastaan ja kun huomasivat reessä pommin, takavarikoivat sen varovasti.

---

Pommituspaikalle kerääntyi paljon uteliaita eri suunnilta, kuka milläkin kulkuneuvolla, monet hevosella. Myös ilmasotakoulun lentokoneita kierteli yläpuolella. Niinpä Juha Hirvelä tokaisikin:

- Nyt nuakin uskaltavat tulla. Olisivat tullehet silloon, kun olis tarvittu.

Kun pommikoneiden ääni ja pommien voimakkaat räjähdykset alkoivat kuulua, vetivät monet, varsinkin naiset, päälleen valkoisen lakanan tai muun vaatteen ja suojautuivat lumihankeen heittäytyen. - Yksi voimakas räjähdys kuului vielä seuraavana yönä. Hirtehishuumorin käyttäjä sanoisi tässäkin tapauksessa, ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Eipähän pommituksesta usein näin voi sanoa. Todettakoon kuitenkin, että yksi kaikkein suurimmista pommeista putosi Ahingonmäen laitaan, aivan vanhan kirkkotien varteen, Anttilan Iivon pellon päähän. Paikalle syntyi läpimitaltaan 12 metrin kuoppa, josta hiehot ja mullit saivat tarpeellisen juottopaikan.

Yksi suuri pommi putosi vanhalle kirkkotielle ja katkaisi sen kokonaan. Pommeja arveltiin pudonneen kaikkiaan noin 40-50. Lähimmät asunnot sijaitsevat 200-300 metrin päässä. Varsinainen kylä sijaitsee pommikoneiden reitistä katsottuna noin puoli kilometriä vasemmalle.