HIRVIJOEN KYLÄN HISTORIAA (Puheen pitänyt tod. Anneli Jäätteenmäki)

Me olemme kokoontuneet tänne tänä päivänä viettämään sekä äitienpäivää että "Kylä elää" - juhlaa. Seuraavan esityksen motoksi sopinee sanonta: Elettiin sitä ennenkin. Täytynee kuitenkin huomauttaa, että tämä ei ole minun omaa, vaan isä-Oivan käsialaa.

Hirvijoen asutuksen kehitystä ei tässä ole mahdollista ryhtyä tarkemmin selostamaan eikä sitä ole kovin tarkoin tutkittukaan. Noin vajaat 200 vuotta sitten täällä oli jo jonkin verran asutusta ja pieniä peltotilkkuja siellä täällä, lähinnä tämän pienen Hirvijoen varrella, jolta asutus on myöhemmin suurelta osin kehittynyt kylän yläpäätä lukuun ottamatta. Asutus on alkujaan levinnyt tänne Lapuan Kirkonkylän suunnasta, mutta myös Kauhavalta on tullut jonkin verran asukkaita.

Lapualta olevilla talollisilla oli ja on vieläkin ns. ulkosarkoja täällä. Näin ollen talon poika, mutta useimmiten tytär ja vävy saattoivat saada täältä joko itsenäisen tai useimmin torpanmaan. Torpanmaasta ei tarvinnut maksaa veroja, vaan ns. taksvärkkiä taloon, joka näin sukulaissuhteissa oli yleensä vähäinen. Myöskin talon palvelijoille ja rengeille saatettiin antaa torpanmaa naimisiin mentäessä. Mutta ventovieraatkin saattoivat saada asumattoman torpanmaan, jossa sitten alkoivat elämän taivalta eteenpäin taapertamaan. Tällä tavalla raivattiin huomattava osa suota ja korpea viljelysmaaksi ja päätalojen omistajat saivat vuokraamistaan torpanmaista vastineeksi ilmaista työvoimaa, jonka määrä oli tarkoin määritelty torpan kontrahtia tehtäessä.

Noin 100 vuotta sitten kylässämme oli taloja tai torppia ehkä puolet siitä, mitä nykyisin. Talot olivat harmaita ja hyvin monessa tapauksessa nykyajan mittapuulla katsottuna huonokuntoisia ja peltoa oli paljon vähemmän kuin nykyisin. Esimerkiski Alarannan (nyk. Korkeakoski) ja Mikkilän väli oli kokonaan asumatonta suota ja korpea, ja jonkilainen kulkuyhteys Alakylään oli vain jokivartta pitkin. Kylän kuuluisin paikka ja keskus on ollut Brömsinmäki, joka nyt on jäänyt kuitenkin "sivuraiteelle". Paikka on saanut aikoinaan nimensä Brömsi-nimisen sotamiehen mukaan, joka 1800-luvun alussa asui siinä ruotusotamiehenä ja joka sai kuuluisuutta vanhan Lapuan historian maininnan mukaan esiintymällä Lapuan kirkossa kirkonmenojen aikana humalaisena ja pahennusta herättäen ja joutuikin siitä jalkapuuhun.

Elinkeinoelämä oli aikoinaan hyvin pitkälti luontaistaloutta. Melkein kaikki pyrittiin saamaan omasta taloudesta. Rahaa oli niukasti käytettävissä ja varsinkin ne, joilla ei ollut maata viljetävänä, vaihtoivat usein työnsä talollisilta saamiinsa elintarvikkeisiin.

Kaikki tehtävät vaativat siihen aikaan paljon työtä, koska lähes kaikki tehtiin käsityönä ja hallavuosien sattuessa oli toimeentulo, varsinkin sellaisilla eläjillä, joilla ei ollut mitään omasta takaa, varsin puutteellista. Rahaa oli yleensä varsin vähän käytettävissä. Voipa sanoa, että sen ajan työtön oli melkein ihmisten armoilla. Lisäksi kulkeva kerjäläinen ei ollut mikään harvinainen näky.

Kylän tieolot olivat verrattain heikot ennen kuin ns. Alajärventietä 1910 alettiin rakentaa. Esim. Kauhajärven ja muihin järviseudun kyliin ei ollut kesäisin minkäänlaista kulkuyhteyttä apostolinkyytiä lukuun ottamatta. Vaikka eihän siihen suuntaan silloin paljon yhteyksiä tarvittukaan. Ennen Alajärventien valmistumista kulkivat alakyläiset kirkolle Katiskamäen tietä Mustanmaan ja Ojutkankaan kautta mutkittelevaa tietä Pitkämäen kautta kirkolle. Toinen ns. Kirkkotie kulki Kurunsaaren ja Haapakosken kautta. Tätä tietä käyttivät Alarannalta ylöspäin olevat asukkaat. Ehkä kaikkein vanhin tie oli ns. Markkinatie, jota Kauhavan ja Härmän suunnan miehet käyttivät mennessään Kuortaneen Salmenmäellä markkinoille. Tämä tie kulki Kauhavan Kummusta Mäkikaupungin läpi Bromsiin ja siitä edelleen Hakaluomalle, jossa yhtyi Kuortaaneentiehen. Sopinee mainita, että kun Alajärventien, joka tunnetaan nykyisin paremmin Vaasa-Kyyjärvi -tien osana, rakentamista alettiin suunnitella, niin eivät Lapuan kunnan miehet olleet siihen kovinkaan innostuneita. Kerrotaan sen ajan Lapuan huomattavimman kunnanmiehen sanoneen, ettei sitä tietä tule kulkemaan muut kuin kerjäläiset ja mustalaiset. Jokainen tietää, miten tämä ennustus on toteutunut.

Jos olivat sen ajan tieolot heikot, niin eipä olleet kulkuneuvotkaan monipuoliset. Hevonen oli se uskollinen palvelija, joka sai suorittaa kaikki veto- ja kuljetustehtävät niin kesällä kuin talvellakin. Ensimmäiset autot ilmaantuivat näille teille runsaammin vasta 1920-luvun puolivälin paikkeilla ja silloinkin hyvin harvalukuisina. Tosin tätä ennen Viitalan Esa oli kuljettanut Lapuan ensimmäisellä autolla tiemestaria Kirkonkylästä tänne maksamaan tiliä Alajärventien tekijöille ja korjaajille. Viitalan Esan auto oli siis ensimmäinen auto, joka tätä tietä on kulkenut. Tie oli kuitenkin niin huonoa, että työmiehet ja autossaolijat joutuivat paikkapaikoin lykkäämään autoa ja niinpä Esa menikin autollaan takaisin Kirkkotietä Kurunsaaren kautta.

Kylän sivistyselämä on kulkenut omalla painollaan aina v. 1910 paikkeille saakka, johon aikaan kylään perustettiin kansakoulu. Samoihin aikoihin alkoi kylässä aatteellinen ja taloudellinen toiminta. Perustettiin esim. raittiusseura, kirjasto, osuuskassa, v. 1912 maamiesseura ja vähän myöhemmin nuorisoseura. Paljon muutakin yhteistoimintaa oli ja nämä kaikki käsittivät koko Hirvijoen kylän.

Mainittakoon, että Iisakki Kärki vanh., joka oli hyvin edistyksellinen mies, pani poikansa Iisakin Mustamaan kansakouluun. Siihen aikaan ei ollut järjestetty mitään koulukyydityksiä. Kärjessä oli yhdistyksen sonni, joka oli opetettu erilaisten ajopelien eteen. Niin Iisakki, joka oli jalkainvalidi, ajeli sillä kouluun, pani sonnin puuhun tai seinään kiinni, nakkasi heinätukun eteen ja meni koulutunnille. Mutta kun sonni saattoi matkalla vähän vaikka vikuroida tai muuten tehdä tenän, niin Iisakki pakkasi useimmiten myöhästyä koulusta. Niinpä isä-Iisakki osti sitten hevoskopukan, jolla Iisakki saattoi ajella kouluun. Tiedossa ei ole, miten pitkään koulunkäynti jatkui, mutta luultavasti se loppui jo ennen ensimmäistä joulututkintoa. Olisiko tässä jotain oppimista nykypäivän oppilaille, jotka saattavat heti valitella, jos pirssari sattuu jostain syystä olemaan vähän aikataulustaan jäljessä.

Ennen kansakoululaitoksen perustamista oli lukutaidon ja kristinopin opettaminen milteipä kokonaan maasudulla kirkon ja papiston tehtävänä. Näiltä ajoilta ovat alkujaan kinkerien pito ja se pelätty pöydän alle pano, ellei osannut lukea ja tainnut läksyjä.

Pienenä sivuhuomautuksena voidaan mainita, että Kotajärven ja Järvenpään lähellä aikoinaan asuneen tunnetun herännäisjohtajan Niilo Kustaa Malmbergin velipuoli, joka täällä tunnettiin Herra Malaperin nimellä, kastoi omin lupinsa lapsia ja vei tarpeelliset tiedot pappilaan. Täten säästyi moni pitkämatkainen lapsen ristillä kuljettamiselta Kirkonkylään saakka. Niilo Kustaa kielsi kuitenkin häneltä varsin pian tuon tehtävän, koska hän ei ollut suorittanut ainakaan loppuun saakka papinkoulua.

Nuorten ja vanhempain suhteet olivat ennen aikoinaan ehkä läheisemmät kuin nykyisin, ja esimerkiksi nuorten naimisiinmenossakin oli yleensä vanhemmillakin sanansa sanottavana. Silloin saatettiin kiinnittää aika tavalla huomiota sulhasmiehen tai morsiamen varallisuuteen. Niinpä kerrotaaan Hiipakankin neuvoneen poikiaan vaimon otossa sanomalla, että "ottakaa poijat rikas, haukkuu se köyhäkin". Ja kun tämä meni tässä näinkin lähelle sormuksen ostoa, niin sanokaamme vaikka 100 vuotta taaksepäin ei sulhasella läheskään aina ollut varaa eikä varsinkaan rahaa ostaa morsiamelleen kultasormusta, vaan se saatettiin ottaa vihkimisen ajaksi joltain lainaksi. Ja lauletaanhan laulussa vieläkin tuohisesta sormuksesta, joten ei taida tuo laulunpätkä olla niinkään tuulesta temmattu.

Jospa tässä lopuksi mainitsisi vähän kunnan asiain hoidostakin, joka oli aikoinaan aivan erilaista kuin nykyisin. Silloin oli ns. manttaalilaitos ja vain ne, jotka omistivat manttaalia tai muuten maksoivat veroja, saivat ottaa osaa kunnan yhteisten asioitten hoitoon ja päätöksentekoon.

Entisajan kunnanmiehet olivat arvonsa tuntevia herroja. Kauppilan Jaakko, joka asui torpanmiehenä Kurunsaaressa Kirkkotien varrella, on kertonut eräästä Kirkonkylässä asuvasta huomattavasta kunnanmiehestä, jolla oli täällä Sydänmaalla, niin kuin kirkonkyläläiset ennen näitä seutuja nimittivät, maita ja metsiä. Käydessään maitaan täällä katsomassa, tuo kunnanmies poikkesi matkallaan usein Kauppilaan. Jaakko kun oli hyvä juttumis ja tavallisesti hänellä oli vähän miestäväkevämpääkin omiksi ja vähän vieraallekin, niin kunnanmies viihtyi siinä hyvin. Mutta kun poislähdön aika tuli, niin lähtiessään kunnanmies aina varoitteli Kauppilaa ja sanoi: "Kyllä sinä täällä saat mun tuttuni olla, mutta varo, jottet tuala Kirkonkyläs tuu mun puheelleni".

Näin on ollut ennen. Asiat ovat melkein kaikessa muuttaneet muotoaan. Mutta taitaa olla sittenkin niin, että vaikka ihmisten elintavat ja hyvinvointi onkin aivan eri tasolla kuin ennen, niin ihminen on pysynyt perusolemukseltaan samana. Se, mitä edellä olevassa on tuotu esille, ovat suurelta osin irrallisia tapahtumia ja kuvauksia sieltä täältä menneiltä ajoilta, joita ei ole yritettykään yhteen sovittaa. Toivottavasti tässä on sentään tullut jotain mieliin jäävääkin esille.