ENSIMMÄINEN RADIO (OJ)

Radion on Hirvijoella tuonut v. 1927 Jalo Murtomäki kotiinsa ollessaan rakennusmestarikoulussa. Seuraavina ovat olleet Juha Vanhamäki (Kotalaan). Alakylään 1930-luvun vaihteessa osti 1. radion Aatto Antila, seuraavana oli Eemeli Jäätteenmäki ostanu patteriradion Kanadasta tultuaan v. 1931. Kirkonmenojen kuuntelu sunnuntaisin oli tärkein tapaus, johon tavallisesti kokoontui naapuria ja kyläläisiä. Viimeksimainitussa kuuntelupaikassa oli miltei säännöllinen hartauden kuuntelija yli 80 v. Mattila, joka sunnuntaisin saapui n. 2,5 km päästä.

JÄÄTTEENMÄEN LEHTILEIKEKIRJASESTA SEURAAVA UUTINEN:

Takalan kauppa siirtyi nuorempiin käsiin

Kauppias Eino Takala Hirvikylästä on luovuttanut kauppaliikkeensä nuorempiin käsiin. Liikkeen hoitajana ja omistajana on nyt hänen tyttärensä Liisa Kaidesoja, joka on nuoresta tytöstä lähtien touhunnut kotikaupan tiskin takana. Kauppias Takala on syntyisin Kauhajärveltä. Hän aloitti liiketoimintansa Hirvikylässä jo vuonna 1929, jolloin perusti vaimonsa kanssa leipomo- ja kahvilaliikkeen. Hänen vaimonsa oli ammatiltaan leipuri. Vuonna 1938 perustettiin kahvilaliikkeen yhteyteeen kauppa, joka sitten myöhemmässä vaiheessa syrjäytti leipomon ja kahvilan. Tämä johtui osittain myös sotien aikana vallinneesta pula-ajasta, jolloin ei saanut riittävässä määrin raaka-aineita leipomoon. Laskiaistiistaina (v. 1971) oli omistajan vaihdoksen merkeissä Takalan kaupassa juhlapäivä, jolloin talossa tarjottiin kahvit kaikille kävijöille. Kuvassa kauppias Takala tyttärensä Liisan kanssa.

Puhtaaksikirjoittajan lisähuomautus: Kaidesojan kauppa siirtyi Yhdystien varrelta uusiin tiloihin v. 1980, jossa palvelu jatkuu edelleen. Kommandiittiyhtiöksi Kaidesojan kauppa muuttui v. 1993, jolloin Liisan rinnalle astui poika Hannu Kaidesoja. Heidän kanssaan palvelee K-extra Kaidesojan kaupassa myös Hannun puoliso Sari. Kolmikon erinomainen palvelu on noteerattu myös valtakunnallisella tasolla, sillä vuonna 1997 he voittivt mestarimyyjäkilpailun ja vuonna 1998 tulivat samaisessa kilpailussa kolmansiksi. K-extra Kaidesoja palvelee hirvijokisten lisäksi myös naapurikylien asukkaita.

HAASTATTELIMME SAAREN SANNAA (1960-luvun alussa) (Tod. OJ)

Lähdimme tässä eräänä talvipäivänä tapaamaan Kurunsaaressa asuvaa Saaren Sannaa (s. 1890). Olimme nimittäin jo aikoja sitten kuulleet Jurvankylässä asuneelta Juha Takalalta, että viimeinen karhu olisi Lapualla kaadettu Hirvijoen ja Kurunsaaren välillä olevan Vasaruksenkallion maastossa. Ja nyt meille oli kerrottu, että Saaren Sanna tietäisi kertoa tästä karhunkaadosta enemmän, vieläpä senkin, kuka tuon viimeisen mesikämmenen on nukuttanut. Lähdimme matkaan hyvissä toiveissa saadaksemme todistetuksi tuon mielestämme aika arvokkaan asian. Ajattelimme, että hän olisi nuoruudessaan kuullut sen isoisältään Tuomas Jäätteenmäeltä, joka oli kovettu metsämies.

Siinähänse Sanna jo tuleekin kelkkoineen. Kysäisimme, minne matka.

- Meinasin mennä Tiitun Jaskahan kattomahan televisiosta pääministerin kyselytuntia, vastaa Sanna.

Sanoimme, että nyt olisi oikeastaan tärkeämpi asia kysymyksessä. Pitäisi saada selvitetyksi, kuka Lapualla on kaatanut viiimeisen karhun, oliko se Pesä-Feetu, joka sen ampui. Saadessamme vastauksen: "Onpa voinut hyvinkin ampua, mistäpä minä sitä tietäisin," huomasimme koko pelin menetetyksi. Tällä välin oli Sanna kääntänyt potkukelkkansa kotiin päin sanoen hyväntuuliseen tapaansa, että mennään nyt meille, vaikken minä tuohon teidän karhunkaatojuttuunne mitään tiedäkään. Otimme kehoituksen mielihyvin vastaan, sillä tiesimmehän tämän jo 70 vuotta ylittäneen vanhuksen mainioksi vanhojen asioiden muistajaksi ja kertojaksi. Niinpä päätimme tällä kertaa jättää koko karhuasiat sikseen ja seuloa muita vanhoja muistoja. Puhe meni itsestään Sannan omiin nuoruudenaikoihin.

- Kävellen sitä silloin kuljettiin ja ennen einestä Kurunsaarestakin juakseestihin kirkolle asioolle. - Ääntänsä korottaen Sanna jatkaa. - Nyt ei päästä enää naapurihinkaan jonsei oo jonkinlaasta konetta. Keskustelut niveltyy mukavasti entis- ja nykyaikaan rinnan. Ja kun hän jälleen innostuu kertomaan omista nuoruuden ajoistaan ja nuorten välisistä suhteista ja tavoista, niin eikös vain sen aikaisia nuoria tarkoittaen iloisesti naurahtanut sanoikin: - Ne olivat sen aikuusia pimuja. Kun sitten yritämme saada tarkempaa selvyyttä ja kysäisemme, minkälaisia ne pimut silloin olivat, niin Sanna melkein suutahtaa ja hyvin painokkaasti tokaisee:- Ei niitä ennen ollutkaan, nyt niitä on ja ne saavat niitä olla. Nyt ne ovat kaikki flikkatenavakkin tuala tiän päällä pyyrystämäs kohta kun kymmenen vuotta täyttäävät. Jonsei ennen tultu aikanasa kotia hyppööltä ja oltu muutoonkin ihimisten lailla, niin sai raippoja, jotta roikuu. Mutta kuinkas nyt. Koitappas vähänkin näpätä, niin kyllä jo joltakin taholta saat kuulla kunnias. Mutta niinhän se taitaa olla, jotta aijat muuttuvat ja ihimiset sen mukana.

Siihen Sannan moraalipuhet päättyvät. Sitten ryhdyttiin puhumaan tieasioista. Hän sanoi Kurunsaaren olevan siinä suhteessa melkoisen kurjuuden partaalla. Sanna sanookin, että Kurunsaari oli ennen, kun ei ollut vielä Alajärven tietä, paljon paremmassa asemassa. Tätä todistaa se, että jos kysyttiin kirkonkyläläisiltä, jotka talvisin olivat menossa "haloolle", että menettekö sydänmaalle, niin ne saattoivat vastata: "Ei, me hajemma vaan Kurunsaaresta". Kurunsaaren läpi kulki nimittäin silloin Hirvijoelta lähtevä ns. kirkkotie. Tällä kirkkotiellä oli siihen aikaan kovasti liikettä, sillä paitsi hirvijokiset, jotka käyttivät sitä kirkonkylässä kulkiessaan, myöskin kirkonkyläläiset kulkivat sen kautta Hirvijoella oleville mailleen. Myös kauhajärveläiset ja monet muut kulkivat tämän kautta Lapualle, vaikka ei sieltä vielä silloin tämän kautta hevosella kesäisin päässytkään.

Sannalle on jäänyt mielenkiintoisena muistona minitulla kirkkotiellä Kurunsaaren paikkeilla olleet monet veräjät eli hilat. Niillä hän usein tyttösenä oli "hilapoikana". Hän kertoo, miten hän huomatessaan esim. Antilan väen tulevan pitkässä hevosjonossa tiellä Hyypässä oleville viljelysmailleen, lähti juoksemaan veräjille aukomaan niitä tieteysti siinä toivossa, että jotain hyötyisi:

- Ja kyllä sieltä kans lanttia sateli mulle. Olihan niitä tietysti muitakin "yrittäjiä", jotten minä yksin saanu sitä ammattia pitää, huomauttaa Sanna.

Puhe mennä lipsahtaa polkupyöriin. Sanna sanoo, että "se olikin jo ihiminen, jolla oli polkupyörä". Sitä katteltihin ja ihimeteltihin. Antilan Mantalla Sanna sanoi nähneensä ensimmäisen polkupyörän. - Ja Lehto-Eemin pyörällä minä oon opetellu ajamahan. Se ei yhtään suroonnu pyäräänsä ja "Räätärin" pihas oli hyvä opetella, kertoo Sanna. Sitten Sanna ryhtyi muistelemahan niitä aikoja, kun hän oli Lahdella piikana. Hän oli silloin siinä parinkymmenen paikkeilla. Työ ei tuntunut silloin vaikealta. Aluksi hän tekikin aivan vain miesten töitä, ajeli eloja pellolta, puita metsästä ja mitä kulloinkin.

- Ja isäntä tykkäs musta kamalasti, huomautti, mutta samalla korjasi väärinkäsitysten välttämiseksi: - Ei musta vaan mun tyästäni. Minä en peliänny silloon tyätä. Isäntä sanoo yhtenä päivänä, jotta nyt ei meille oteta karjakkoa enää, vaan Sannalle lisätään palkkaa. Niin minulta jäivät miesten työt ja sain siirtyä navettaan karjanhoitotehtäviin. Lahdella kuluikin kokonaista neljä vuotta, sitten tulin takaisin kotiin.

Vielä Sanna muistelee sitä, kun Viitalan Esa osti Lapuan ensimmäisen automapiilin. Kyllä siitä puhuttiin ja laulukin siitä tehtiin. Ihmeteltiin ja sanottiin, jotta kyllä nyt taitaa Esa pian talostansa lähteä, kun tuallaasen pelin laittoo. Ja voi armias niitä hevoosia, kun ne pelekäsivät jos auto sattuu vastahan tulemahan.

- Niinpä niin. Eivät hevoset nykyisin enää tuskin korviansa kallista, kun auton näkevät. Ja jos ennen ihmeteltiin sitä, että osti auton, niin nyt ihmetellään sitä, ellei osta. Paljon ovat ajat muuttuneet siitäkin, kun tämän kirjoittaja pikkupoikana kulki vanhempien ja veljiensä mukana viikatteet ja haravat olalla Jäätteennevalla heinässä. Matka oli pitkä, mutta hupaisa. Aamulla varhain lähdettiin, käymäpatikassa kuljettiin. Tiekin sinne oli niin huono, ettei hevosella voinut mennä. Matkalla poikettiin Saaressa, josta Sanna lähti mukaan omaa osuuttaan suorittamaan. Illalla kun palattiin, silloin poikettiin Sannan kotiin, eikä ainoastaan poikettu, vaan myöskin syötiin. Sannan äiti oli aina keittänyt hvyät ruuat; ei ole kyllä jäänyt mieleen muuta kuin se rokka. Mutta se oli todella niin hyvää, etten ole ennen enkä jälkeen sellaista saanut.

KUN PAPPILAN PALVELIJASTA TULI RUUSTINNA (Tod.OJ)

Tunnetun herännäisjohtajan ja valtiopäivämies rovasti Vilhelm Malmivaaran toinen vaimo, Hilma Hautala oli lapualaisia. Hänen äitinsä oli hirvijokelaisenTuomas ja Kreeta (Fossi) Kotajärven tytär Kreeta Justiina. Hänen vihittiin avioliittoon Lakaluomalta kotoisin olevan Kustaa Hautalan kanssa suurten nälkävuosien aikana 1867. Avioliiton aikana heille syntyi seitsemän lasta. Aviopuolisoilla oli tuskin ainakaan alkuaikoina pitempään omaa vakituista asuntoa. He asuivat osittain Lakaluomalla ahtaissa Hautalan kotinurkissa ja Hirvijoella Kallioniemen lähellä olevassa Nurkka-Vintterin mökissä, josta olivat edelliset asukkaat lähteneet nälkää pakoon ja uupuneet miedon tielle.

Hautalan perhe muutti vuonna 1881 Alajärvelle. Olisiko heillä siellä ollut jonkinlainen torppa, koska heidät mainitaan siellä torppareiksi. Heille syntyi Alajärvellä vuonna 1883 Hilma-tytär, josta sittemmin tuli Vilhelmi Malmivaaran toinen vaimo, ensimmäisen vaimon kuoleman jälkeen. Hautalan perhe palasi takaisin Lapualle vuonna 1889. Jo pikkutyttönä joutui Hilma olemaan vanhempainsa apuna pikkutehtävissä elatuksen hankinnassa. Rippikoulun käytyään ja ehkä jo vähän sitä ennenkin Hilma pääsi pikkupiiaksi Tiistenjoelle kauppias Vihtori Leppäsen perheeseen. Leppäsen vaimon kuoleman jälkeen 1898 Hilma Hautala muutti toiseen palvelupaikkaan.

Rovasti Vilhelm Malmivaaran Lapualle kirkkoherraksi tulon jälkeen vuonna 1900 Hilma Hautala sai Lapuan pappilasta sisäkön paikan. Kun Vilhelm Malmivaaran ensimmäinen vaimo Karin vuonna 1901 kuoli, siirtyi Hilma, joko pappilassa vallinneen lavantaudin takia tai muuten, toiseen palveluspaikkaan. Ei kulunut kuitenkaan pitkääkään aikaa, kun rovasti meni Hilman puheille suostuttelemaan häntä takaisin pappilaan. Hilma tuli. Rovasti mahtoi jo tuolloin pyöritellä mielessään ajatusta, jospa tuosta Hilmasta vaikka...? Ja kun rovasti huomasi, ettei tyttö häntä kohtaan aivan vauhko olekaan, niin kerrotaan rovasti sanoneen Hilmalle, ettei hänen tarvitse niin kovin touhuta, vaan voi ottaa tehtävät kevyemmin. Toiset palvelijat alkoivat vähän ihmetellä Hilman muuttunutta käyttäytymistä ja lievätkö olleet vähän kateellisiakin, koska menivät rovastille "kantelemaan", että mikä tuolle Hilmalle on tullut, kun se ei olekaan enää yhtä touhukas kuin ennen, vapaa-aikaakin vain pitää. Rovastin kerrotaan leikillisesti sanoneen, että vai niin, vai niin, pitääpä mennä sen puheille ja lähti antamaan Hilmalle "nuhteita".

Romanssi tulossa

Mutta eipä siinä kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun pappilan palvelijain ja muunkin väen keskuudessa alkoi selvitä asia. Taisikin olla tulossa pappilaan "suuren luokan romanssi". Asiasta ei kuitenkaan uskallettu aluksi puhua kuin puolella suulla ja silloinkin vain kuiskaillen. Ja niin asiat kehittyivät siihen, että rovasti Vilhelm Malmivaara ja pappilan palvelustyttö Hilma Hautala vihittiin avioliittoon Lapuan pappilassa 18. päivänä elokuuta 1902. Ja kerrotaan, että kun Malmivaaran vanhemmat pappispojat kokoontuivat vaimoineen Lapuan pappilaan, niin isä-rovastilla oli ollut kaikkein komein vaimo. Eikä se ollut ihmekään, olihan tuleva ruustinna-Hilma kaunis ja 30 vuotta nuorempi kuin kuuluisa rovasti. Näin tuli maallisesti köyhästä ja vaatimattomasta, mutta silti itsetietoisesta tytöstä, kuulun rovastin ja kuuluisan Lapuan pappilan valtiatar. Tämä avioliitto herätti aikoinaan - jolloin aika ja arvot olivat toiset kuin nyt - aika tavalla huomiota. Olihan siinä "vastakkain" köyhä, nuori ja kaunis tyttö ja toisella puolen vanhempi säätyläinen kuuluisuus. Kun Malmivaara oli valtiopäivillä, hän vei nuorikkonsakin pääkaupunkiin siksi aikaa, että hän kävi Helsingissä talouskoulun. Sillä tämän koulunkäynnin taitoa, jos mitään, tarvittiin Lapuan vieraanvaraisessa pappilassa, jossa vieraita kävi jatkuvasti läheltä ja kaukaa.

Aviopuolisoille syntyi kolme tytärtä. Heistä vanhin, Alli, oli rovasti Lammin puoliso. Saimi-tytär oli Vimpelin kirkkoherra Eero Linnolan vaimo. Nuorin tytär Maija valmistui lastentarhanopettajaksi, mutta äitinsä sairastuttua vaikeaan nivelreumaan, katsoi hän velvollisuudekseen palata kotiin äitiään hoitamaan. Äitinsä kuoltua v. 1941 oli hän mm. jatkosodan aikana sotasairaalassa lääkintälottana. Tämän kirjoittaja on aina pitänyt itsestäänselvänä asiana, että Vilhem Malmivaaran aikana Lapuan pappilassa ja ainakin oman perheen keskuudessa olisi ollut käytössä herännäiskansalle ominainen ns. körttipuku.

Edellä mainittu Malmivaaran tytär, rva Aili Lammi sanoi, että näin ei ollut. Hän sanoi isänsä Vilhem Malmivaaran olleen niin avarakatseisen ja vapaamielisen pukeutumiseen nähden, ettei hän siihen asettanut ehtoja, vaikka kunnioittikin suuresti körttipuvun käyttäjiä. Aili-rouva sanoi, ettei hänen äitinsä, siis rovastin vaimo, käyttänyt körttipukua, vaikka tietysti tummassa puvussa juhlatilaisuuksissa ja muulloinkin esiintyi. Eivätkä tyttäret edes koskaan sovittaneet körttipukua päälle. Kaikilla oli sellainen käsitys, ettei uskonasiassa puku auta, henki se eläväksi tekee.

Sivuutettu vähällä

Me tiedämme, että Vilhem Malmivaaran perheessä oli ensimmäisen avioliiton aikana suuria murheita ja koettelemuksia, joista hän ajatuksissaan koskaan tuskin kokonaan vapaaksi pääsi. Toisen avioliittonsa jälkeen hän kuitenkin vuonna 1903 kirjoittaa tyytyväisenä eräälle ystävälleen: "Kotini on nyt ollut sellainen, etten vuosi sitten voinut aavistaa sen ikänä enää siksi tulevan." Lukiessani vuonna 1929 ilmestynyttä kirjaa "Vilhem Malmivaara ja elämäntyö" jäin ihmettelemään, miksi siinä rovasti toiselle vaimolle, Hilma-ruustinnalle, oli riittänyt maininta vain muutamalla rivillä. Monesta muusta naisestakin oli riittänyt paljonkin kertomista, vaikka hyvin tiedetään, että rovasti Malmivaara ja Hilma-ruustinna elivät yhdessä lähes 20 vuotta Lapuan pappilassa onnellisten tähtien alla. Liekö silloin vielä ollut aika, jolloin monet syrjäiset katsoivat, että hän oli syntynyt ja kasvanut liian matalan majan kurkihirren alla. Malmivaara ei kyllä itse näin ajatellut.

Kun olen tähän saakka näissä mietteissäni päässyt, niin mieleeni tulee ajatus, mitä tästä mahtavat arvovaltaiset "asiantuntijat" sanoa, kun näinkin rohkein kynänvedoin rohkenen suuren ja kunnioitetun herännäisjohtajan yhtä elämänvaihetta sivuta. Enkä tuskin olisi rohjennutkaan, elleivät omatkin sukujuuret olisi puolittain noilta samoilta Kotajärven rantamilta kuin tuon ruustinna-Hilmankin, joka sattui olemaan tämän kirjoittajan äidin serkku.

RAUHA

On maaliskuun 13. 1940. Taipaleen taistelijat ovat olleet Vuosalmella siirrettyinä parisen viikkoa. Edelliset päivät ja yöt on käyty ankaria taisteluja ilman juuri minkäänlaista lepoa.

Joukkomme ovat asemissa Vuoksen rantamilla. Koko yön on tullut kranaatteja vihollisten puolelta, melkeinpä satamalla, ja tykistötuli ja konekiväärien papatus ovat kiihtyneet äärimmilleen. Juoksuhautoja ei nää ole, ellei niitä ole ollut alkuunkaan. Miehet puolustavat asemiaan kranaattikuopista tai montuista suojaa hakien.

Kello on 11.00. Pauke lakkaa äkkiä. Ihmeellinen hiljaisuus laskeutuu taistelutantereen ylle. Mitä nyt? Alkaako vihollisen jalkaväkihyökkäys ankaran tykistövalmistelun jälkeen. Monikaan ei ole vielä tietoinen, mitä on tapahtunut. Vasta kun lähetti on kulkenut mies mieheltä ilmoittamaan rauhasta, alkavat kaikki tajuta tilanteen. Monista tuntuu vieläkin vaikealta uskoa rauhaan. Miten se on mahdollista, kun vielä minuutti tai pari tykit jylisivät ja kranaatit sinkoilivat kylväen turmaa ympärilleen. Vähitellen alkavat miehet nousta "juoksuhaudista" ja muista kuopista.

Venäläiset taputtavat ja heiluttavat käsiään. Suomalaiset vastaavat, joskin hitaammin. Ollaan kuitenkin iloisia, että sota loppui. Jossain paikoin menevät joukot sekaisin. Tervehdyksiä vaihdetaan ja kuulumisia kysellään, sillä venäläisten joukossa on joku suomeakin puhuva. Jotkut esineetkin siinä vaihtavat omistajaa.

- Kauanko olet ollut rintamalla, kysytään.

Jos joku suomalainen vastaa, että koko ajan, niin sitä ihmetellään.

- Missä teidän miehenne ovat?

- Tässähän ne. - Jälleen ihmetellään. Suomalaista jalkaväekä kehutaan.

- Miltäs meidän tykistö tuntui, jatkui naapureiden kysely.

Suomalaisten vastaukset ovat vaisuja. Joku sanoi:

- Olisipa meilläkin ollut sellainen tykistö, niin...

Vähitellen alkavat miehet siirtyä omille määrätyille alueilleen. Pian saadaan kuulla raskaista rauhan ehdoista. Se saa miesten mielet mietteliäiksi. Tiedetään kuitenkin, että tämä on ainoa vaihtoehto. Jokainen mies tietää, että rauha ei tullut ainoastaan yhdennellätoista hetkellä vaan lähempänä viimeistä kellonlyöntiä.

Vuosalmella 13.3.1940

Oiva Jäätteenmäki

KUN MUSTAANMAAHAN HANKITTIIN YHTEISRADIO (OJ)

Elettiin vuotta 1927. Mustassamaassa vaikutti opettajana silloin lapualaisten hyvin tuntema N.K. Lilja ja meijeritoimintaa ja kauppaa harjoittava Jaakko Venesoja. Nämä olivat kylän eturivin miehiä ja tiestysti siihen asemaan pyrkiviä oli muitakin.

Nämä herättivät kysymyksen yhteisen radion hankkimisesta kylään. Yksityisten itselleen hankkimana, kun se oli liian kallis lysti. Ja niin pidettiin koululla kokous ja päätettiin hankkia kylään patteriradio, sähköjä kun ei ollut. Osakkaaksi pääsi 100 markan setelillä.

Niiltä jotka veivät maitonsa Venesojan meijeriin, voitiin se pidättää meijeritilistä. Jotkut väittivät, että heiltä pidätettiin tuo summa, vaikkeivat olleet antaneet siihen täyttä lupaakaan (siis aivan nykyajan mallin mukaan). Innostus oli kuitenkin suuri, eikä siinä pikku purnaukset tulleet kuuleviin korviinkaan.

Kun ei ollut vielä omasta takaa "koneenkäyttäjää", niin pantiin Lilja ja Venesoja "kurseille" saamaan oppia, että saadaan sieltä koneesta oikeat sävelet ja puheet kunnolla kuultaviksi. Radio sijoitettiin koulun käsityöpajaan.

Kuuluvaisuus vain tahtoi varsinkin alussa olla heikonlainen. Vaikka koneenkäyttäjät sitä siinä radion äärellä istuen kilvan ruuvailivat, tahtoi se vain vinkua ja päristä. Sitten seuraavina päivinä joku äkkäsi, jotta maajohto taitaakin olla melkein kuivilla ja Halmesmäen Matti sai tehtäväksi hankkia dynamiittia ja parin miehen avustamana ampua sillä routaa koulun seinävierellä niin paljon, että tuli sula maa, johon oli hyvä laittaa kunnolla maajohto. Tämä piti tapahtua jo ennen ohjelman alkamista. Jotkut olivat kuitenkin jo hyvissä ajoissa ennen ilmoitettua kuunteluaikaa varanneet itsensä käsityöpajaan ohjelma-aikaa odottamaan. Kun roudanampujat, joista nämä eivät tienneet mitään, pamauttivat sen paukkunsa, sanoivat jotkut etukäteiskuuntelijat, jotta nyt se kone räjähtää ja lähtivät kiireesti pois, eivätkä sinä iltana takaisin tulleet. Tämän jälkeen Telefungen-nimisen radion kuuluvuus parani huomattavasti.

Sitten pian huomattiin sekin, että "salakuuntelijoita" oli ilmestynyt joukkoon. Niitä oli Hatunkylästä ja Kurunsaaresta ja taisipa olla joku Hirvijoelta ja Ojutkankaaltakin. No siitä selvittiin sillä, että laitettiin ovimiehet ja otettiin muutama markka sisäänpääsymaksua. Mutta sittenpä alkoikin jo tulla uusia ja entistä vaikeampia ongelmia siitä, mitä tuosta radiosta annetaan ulos tulla. Kirkonmenojen ja muitten sopivien ohjelmien kuuntelussa oltiin kyllä yksimielisiä, mutta kun Venesojan Jaakko ruuvasti kuultavaksi joskus kevyempääkin musiikkia, jopa joskus tanssisäveliäkin ja muita rallatuksia, niin silloin Lilja vakavamielisenä miehenä ei voinut niitä hyväksyä, vaan sanoi: "Liian kevyttä, liian kevyttä" ja niin kuuntelijain mielipiteet alkoivat jakaantua kahtia. Jja kun yksikin kevyen musiikin kannattaja luuli, että äänet radiossa kulkevat molempiin suuntiin, huusi siihen kovaääniseen eli torveen, että "antakaa tulla vaan sitä lajia musiikkia enempi", alkoi erimielisyyksien mitta olla täysi.

Niin siinä kävi, että lupaavasti alkuun lähtenyt yksimielisyys päättyi siihen ja radiolle alettiin etsiä uutta sijoituspaikkaa. Kun sitä ei kohta löytynyt, niin vietiin radio joksikin aikaa "huilimaan" Venesojan vintille, kunnes Heinimäen Heikki ilmoitti, että heille sopii kyllä se radio tuoda ja kuuntelemaan saa tulla ken haluaa.

Vihdoin eräänä lauantai-iltana, kun suuri osa kyläläisiä ja Venesojan väki menivät n. puolentoista kilometrin päässä olevaan Heinimäkeen kuuntelemaan radiota ja nuoret olivat Työväen talolla iltamissa, niin Venesojan meijeri ja kauppa paloivat osaksi sammutusväen puutteessa perustuksiaan myöten. Siinä paloivat myös meijerin tilikirjat ja rasvaprosentit, mutta sehän onkin jo aivan eri asia. Pian tämän jälkeen radio myytiin ja sen osti kurunsaarelainen Eemil Kurunsaari, jossa kyläläisillä oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa mustanmaalaisten entistä yhteisradiota, joka oli eräs Lapuan ensimmäisistä radioista.

Näitä kertoili entinen mustanmaalainen, nykyisin Kurunsaaressa asuva Erkki Huhta.