Hellanmaassa ei ole koskaan ollut pakanoita!

Pakana on alunperin tarkoittanut sivukylässä asuvaa ja sittemmin sellaista ihmistä, jota kristillinen usko ei ole tavoittanut. Hellanmaassa ei ole tässä jälkimmäisessä mielessä koskaan ollut pakanoita. Vanhan Vaasan korkean Korsholman vallin huipulla on graniittiristi ja siinä kiveen hakattuina sanat "Tänne Pohjan Pakanoille Pyhä risti rakettihin" kertomassa siitä muinaisesta ajasta, kun munkit saapuivat näille rannikoille puhuen Jumalasta ja hänen vihastaan syntisiä kohtaan, mutta myös Vapahtajasta, joka tuli syntisiä pelastamaan. Munkkien opetuksia kuunneltiin hartaasti ja 1300-luvun alussa rakennettiin Pohjankyrön kirkko silloisen pakanamaan rajalle.

Silloin kun esi-isämme asuttivat Hellanmaata, oli Lapualla ollut kirkko jo vuosisatoja, ensin Turjan töyrällä (1558-1594), sitten Saurun eli Emäntäkoulun rannassa (1597-1650). Nykyisellä paikalla sijainnut kolmas kirkko (1651-1747) palveli lähes sadan vuoden ajan. Sitä oli vihollinen paljon rappeuttanut Isonvihan aikana (1713-1721). Monien korjausyritysten jälkeen se oli purettava. Vuonna 1730 rakennettu kellotapuli useasti korjattuna palvelee tehtävässään vieläkin.Neljännen kirkon (1749-1825) ruhjoivat venäläiset Suomen sodan aikana ja oli rakennettava uusi kirkko. Hellanmaalaisten varsinaisena kotikirkkona voidaan näin ollen pitää vuonna 1827 valmistunutta nykyistä tuomiokirkkoamme. (1)

Vaikutteita jo varhaisemmasta...

Hellanmaa mainitaan eri lähteissä aina esimerkillisen uskonnollisena kyläkuntana. Täällä asuvat eivät kuitenkaan tätä esimerkillisyyttä uskalla itselleen omistaa. Mutta voidaan kyllä osoittaa, että tänne aikoinaan muuttanut kantaväestö on tuonut tullessaan vaikutteita n.s. varhaisemmasta herännäisyydestä, jonka kannattajien kohdalla on kirkonkirjoissa usein maininta "lukija". Pohjanmaan rannikolla oli varhaisina aikoina useita herätysliikkeitä, joiden vaikutus ulottui myös sisämaahan.

Suomen hengelliselle elämälle on onneton Pohjan sota merkinnyt siinä suhteessa erityistä siunausta, että Pultavassa sotavangeiksi joutuneet ja Siperiaan viedyt suomalaiset upseerit saivat syviä vaikutteita hallelaisesta pietismistä ja palatessaan sotavankeudesta toivat herätyksen henkeä maahamme.(1) - Monen hellanmaalaisen esi-isänä on ollut tällainen hurskas sotilas.

Kirkko opettaa ja kasvattaa

Kirkon opetuksen ensimmäisenä tavoitteena on ollut lukutaidon ja katekismuksen opettaminen, mikä loi pohjan uskonelämälle. Lasten opettaminen oli vanhempien velvollisuus, ja papiston oli valvottava, että he täyttivät sen. Valvonta tapahtui kuulustelujen avulla. Näin toimittiin jo 1500-luvulla, mutta vasta 1600-luvun jälkipuoliskolla eli Gezelius-piispojen aikoina luotiin pohja järjestelmälliselle kansanopetukselle.

Vuonna 1665 Johannes Gezelius vanhempi oli piispantarkastusmatkalla Lapualla, missä jo olivat esillä ne asiat, jotka ovat luettavissa myös vuoden 1686 kirkkolaissa. Siinä korostetaan edelleen vanhempien velvollisuutta opettaa lapsiaan. Mutta nyt syntyivät myös lukkarinkoulut ja vähitellen pitäjänkoulut. 1720-luvulta asti on tietoja, että Lapuan kirkon vieressä oli lukkarilla koulutupa ja siellä hän opetti kyliltä tulevia tavaamaan, lukemaan suoraan sekä ulkoa, jopa kirjoittamaan ja laskemaan. (1)

Samanaikaisesti lisääntyivät kuulustelut, joita toimitettiin kirkossa, kinkereillä ja muissa tilaisuuksissa. Tulokset oli merkittävä kirkonkirjoihin. Katekismuksen taito ja ehtoollisella käynti tuli aviokuulutuksen ehdoksi. Näin syntyi rippikoulu. Näin Raamatun lisäksi katekismukset, joita olivat Gezeliuksen "Yksi lasten paras tavara" ja Svebiliuksen "Pitkä katekismus", sanan mukaisesti kuluivat kansan käsissä.

Äiti luki aina Lutheruksen Huonepostillaa. Sitä hän luki joka pyhä ja pojanloppienkin oli istuttava lakita päin ja kuunneltava", kertoi Sanfrid Ala-Hautala. (2) Oli myös Vegeliuksen, Björkqvistin ja Nohborgin laajat Postillat, joiden yhteinen sivuluku oli yli 5000. Näitä vanhoja, paljon luettuja postilloita tapaa vielä aivan yleisesti kirjakaapeista, mutta niiden lukeminen on jäänyt uusien kirjojen ilmestyttyä. Kuitenkin monet herätysten aikojen kirjat kuten Juhana Arndtin Totinen kristillisyys, Scriwerin Sielun aarre ja Vilcock'n Hunajan pisarat ovat olleet paljon käytössä. - Aivan syystä Juho Malkamäki puhui Malmivaaran hautajaisissa: "Meitä on muistutettu aina väliin siitä, että herännyt kansa ei lue Raamattua elikkä lukee ainakin kovin vähän. Minä en tohdi sanoa, minkä verran siinä on perää, mutta jos siinä on perää, niin tehdään siinä pikainen parannus."

Kuudennusmiehet olivat tärkeitä vaikuttajia

Kuudennusmieslaitos syntyi Suomessa todennäköisesti 1600-luvulla. Kuudennusmiehet eli seksmannit valvoivat alkuaikoina mm. kirkon rakennus- ja kunnostustöitä. Pian heidän tehtäväkenttänsä laajeni yhä useammalle alueelle. Heidän tuli valvoa mm. piirinsä siveellistä elämää. Ohjeiden mukaan heidän piti erityisesti tarkkailla sabatin eli lepopäivän viettoa sekä ehtoollisella ja kinkereillä käynnin säännöllisyyttä.

Seurakunnan papin ja vanhinten kanssa kuudennusmiehet muodostivat kirkkoraadin 1860-luvulle saakka. He olivat jäseninä myös köyhinhoitolautakunnassa. Näin heidän tehtävänään oli mm. "kunnanjauhojen" jakaminen 1860-luvun kuolonvuosina.

Seksmannit ja kirkkoraadin jäsenet

Elettäessa 1800-luvun puolenvälin tienoota havaitaan, että hellanmaalaiset isännät ovat vähitellen nousemassa pitäjän ja seurakunnan vaikuttajiksi. Hellanmaalaisia nimiä alkaa näkyä pöytäkirjoissa. Näin tietysti jo siksi, että monet arkielämän toiminnot vaativat "alueellista kaitsentaa". Niinpä hellanmaalaisen Jaakob Hangasmaan kohdalta löytyy pöytäkirjamerkintöjä, kuten esimerkiksi 1857 ja 1958 paikkeilta "kuuluvat kirkonmiehen Jaakob Hangasmaan (Esasta) piirikuntaan". Ennen vuotta 1870 on Hangasmaan lisäksi seksmannina toiminut Isak Tuomaanpoika Ylisaari eli Rantala, joka oli tiettävästi Hellanmaan seudun ensimmäinen seksmanni. Muita seksmanneja mainitaan ennen em. vuotta Yrjö Yrjönpoika Isoluoma ja Isak Juhonpoika Ylihärsilä eli Kuivila. Lähemmäksi vuosisadan vaihdetta tultaessa mainitaan seksmanneina Juho Hellbacka ja Kustaa Tienhaara.

Myöhemmässä vaiheessa nousi esille Jaakko Sinnemäki (1820-1893), joka on ollut kirkkoneuvostossa 1876-1893, Juho Sinnemäki (1866-1923) vuodesta 1897 lähtien, Juho Haapamäki vuosina 1925-1942, Iisakki Porola 1942-1960, Kustaa Kuivila 1963-1969, Sisko Rajala 1969-1978, Esko Malkamäki 1979-1992, Heikki Hautala 1993 -. (1)

Kirkkovaltuusto

Myöhemmässä vaiheessa, kun seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto olivat jo eriytyneet tuli myös seurakunnassa käyttöön demokraattisempi vallankäytön malli, jota meidän aikaamme kohti tultaessa on monin eri tavoin laajenettu. Kirkonkokouksen valitsema kirkovaltuusto oli jo huomattavasti laajempi ja kattavampi hallintomuoto, joskin sen valinnassa saattoi aika ajoin olla vaikuttamassa hyvin suppea ryhmä. Kohta itsenäisyyden ajan alkuvaiheessa näkyy kirkkovaltuuston jäseninä hellanmaalaisia, nimittäin vuodesta 1919 lähtien Juho Haapamäki ja Kustaa Kujanpää. Niin ikään 1919 on valittu Kustaa Pajula ja vuonna 1942 on valittu Kustaa Pajula nuorempi. Iisakki Porola on yhdessä Juho Yli-Rantalan kanssa valittu vuonna 1923 valtuuston lisäjäseneksi. Iisakki Porolan varsinainen kirkkovaltuustokausi on päättynyt 1960. Vuosina 1966-1974 on valtuuston jäsenenä ollut Jussi Yli-Kuivila, vuosina 1967-1979 Jalo Yli-Rantala ja vuosina 1965-1974 Orvokki Kangas.

Vuonna 1974 on valtuustoon valittu Esko Malkamäki 1975-1986, Esa Yli-Kuivila 1975-1983, Kari Torppa 1975- (Torppa muutti pois kylästä, mutta on jatkanut sen jälkeen seurakunnan luottamustehtävissä). Valtuuston jäseninä 1980-1990-luvuilla ovat olleet Leena Palomäki, Antti Pulli, Irma Suokko, Leena Veikkolainen ja Antti Kangas. (1)

Kirkkoneuvosto ja taloudellinen jaosto

Aikaisemmin seurakunnan taloutta hoiti valtuuston valitsema kirkkohallintokunta, jossa oli ainoastaan 3-4 jäsentä. Hallintokunnassa ei tiettävästi ole ollut hellanmaalaisia jäseniä, mutta 1970-luvun alussa tilanne muuttui. Uuden kirkollisen vaalilain ja organisatiouudistuksen myötä kirkkohallintokunta jäi pois käytöstä ja tilalle tuli kirkkoneuvosto, joka kokonaistoimintansa lisäksi jakautui toiminnalliseen jaostoon ja taloudelliseen jaostoon. Taloudelliseen jaostoon ovat kuuluneet Sisko Rajala, Esko Malkamäki, Heikki Hautala ja Pirkko-L. Hyvärinen. (1)

Johtokunnat

Seurakunnan toiminta on 1970-luvun alusta lukien jaettu selkeästi erilaisiin toimintasektoreihin, kuten tässä selvityksessä tulee esille. Jokaisella toiminta-alueella on oma johtokuntansa. Johtokunnat taas toimivat hyväksytyn vuotuisen toimintasuunnitelmansa ja talousarvionsa puitteissa. Myös näissä johtokunnissa on mukana hellanmaalaisia jäseniä. (1)

Kylänvanhimmat

Sotien jälkeen on otettu käyttöön ns. kylänvanhimpien järjestelmä. Heidän tehtävänään on alunpitäen ollut kaikkinainen sovittelijan rooli ja heille on sälytetty saman kaltaisia tehtäviä kuin oli aikanaan seksmanneilla, eli valvoa kylän henkistä ja hengellistä ilmapiiriä. Myöhemmässä vaiheessa toimenkuva on kutistunut enemmän ja vähemmän muodolliseksi. Kylänvanhimmat valitaan vuosittain kinkereillä. (1)

Kirkossakäynti

Kirkossa oli aikaisempina vuosina, vielä 1800-luvun puolellakin, käytävä sakon uhalla. Siellä oli jokaisella oma paikkansa. Istuttiin kylittäin. Isäntien paikat olivat miesten puolella ja emäntien paikat vastaavilla kohdilla naisten puolella. Torppareilla ja itsellisillä oli omat paikkansa, rengit ja piiat aivan perällä. Kuudennusmiehet, seksmannit, valvoivat niitä, "jotka olivat poies kirkosta".

"Kun minä olin ensi kertaa kirkossa, niin mentiin hoijakalla ja minä istuin takaistuimella. Lujaa ajettiin, vaikka oli epätasaisia teitä. Mun kummienoni vei mua ensikertaa kirkkoon. Enolla oli aina vireitä hevosia, sellaisia hoikkakaulaisia oriita. Ja ajettiin kilpaa tulles. Kyllä silloin paljon käytiin kirkossa, Katteluksestakin neljällä hevosella. Mutta jotkut kävivät vain kerran kesäs, kun oli rippikirkko."

"Niitä, joilla ei ollut omaa hevosta, otettiin kyytiin mukaan, varsinkin vanhempia ihmisiä. Nuoret mennä liputtelivat kesällä paljon kävellen kengät käsivarrella, jokitietä tai korven kautta. Raamatun Hautamäenpäästä oikaistiin Toijanmäelle. Luoman yli oli jonkinlainen silta. Mentiin suorinta tietä niin kuin linnut," kertoi Elina Rintamäki. (1)

"Kyllä kirkossa käytiin ahkeraan, varsinkin silloin, kun rovasti (Wilhelm Malmivaara) oli kotona. Sitä saattoi mennä kymmenkuntakin hevoskuormaa. Kesällä Jokitiellä oli valtava pöly, mutta ei se haitannu, vaikka oltiin harmaana pölystä, kun kotiin päästiin. Sunnuntai-iltapäivällä tai illalla, kun meni naapuriin, saatettiin ensiksi kysyä, 'onko teiltä kirkos oltu'. Kirkko oli aina täynnä, kun Malmivaara saarnasi," kertoi Sanfrid Ala-Hautala. (2)

Hevonen jätettiin tavallisesti sen talon kartanolle, johon oli sukulaissuhteita. Monessa talossa oli varattuna puomi hevosia varten. Ennen kotiin lähtöä käytiin hevosta juottamassa joella ja hevoselle oli aina varattu heinäsäkki mukaan. Talvella, kun tultiin lohnalla teitä tai jokea pitkin, oli hevoselle varattu loimi mukaan ja rekivaatteet sai viedä lämpimään talon tupaan. Kilpaakin ajettiin takaisin tullessa." (3) "Nuoret miehet ja pojat hiihtivät myös usein kirkkomatkan tai tulivat joenjäätä luistellen." (4) Kirkkaalla joenjäällä saattoi matka joutua niin nopeasti, ettei kirkon ovetkaan olleet vielä auki.

"Tottapa tänne nyt muitakin tuloo, muitakin tuloo," oli pojille luistimet valmistanut ja mukaan matkaan lähtenyt naapuri puhellut kirkkoa kiertäessään. (5)

"Oon minäkin kahkaassu kirkkotien monta kertaa kävellen, se oli sellaista urheiluakin," sanoi Sanfrid Ala-Hautala. (6)

Autot tulivat vähitellen apuun myös kirkkotielle. Toivo Hietakankaalla oli penkein varustettu kuorma-auto, jota käytettiin paljon kirkkokyydeissä. Juho Kontio (Ristiläänen) keräsi kirkkokyytiväen ja tilasi auton Lapuan kirkkoon ja joskus myös Ylihärmän kirkkoon.

Jooseppi Helanderin ja Sauli Uusitalon autot ovat kiitettävästi huolehtineet hellanmaalaisten kirkkokyydeistä. Veljekset Pihlajan samoin kuin Arvi ja Armi Tienhaaran kuorma-autot ovat olleet usein näillä "pyhillä matkoilla".

Jussi Aro kertoo kirjassaan kuinka Maija Aro sai käydä seurakuntaviikon tilaisuuksissa Helanterilla silloin "seurakuntaviikkojen ensirakkauden aikoina" Yhteisiä linja-automatkoja on järjestetty jo monien vuosikymmenien ajan kesän herättäjä-, evankeliumi- ja lähetysjuhlille.

Rippikoulussa oli "monenlaasta yskää"

Rippikoulu oli aluksi yleisnimi kaikelle lasten opetukselle ja ehtoolliselle valmistumiselle, kunnes se vähitellen sai omaleimaisia piirteitä. Rippikoulutus on aloitettu Lapualla luultavasti jo 1740-luvulla, koska Lapuan "varakirkkoherra" (1757-1804), Lapuan ensimmäisen, käsikirjoituksena säilyneen pitäjäkertomuksen kirjoittaja Antti Wargelin on sanonut sen vaikuttaneen paljon kristillisen elämän parantamisessa. Alkuaikoina rippikoulua pidettiin vain keväisin. Lukkarin luona harjoitettiin ensin 2-3 viikkoa lukutaitoa, jonka jälkeen papisto opetti kahden viikon ajan kristinoppia. Lopuksi kirkkoherra piti kaikille yhteisen kuulustelun ja päästi heidät ripille. Rippikouluopetuksen tehostamiseksi pidettiin katekismussaarnoja ja kuulusteluja. Kuulusteluun jäi aina kylä kerrallaan jumalanpalveluksen jälkeen. (1)

Eniten muistoja on niistä rippikouluista, joita pidettiin kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi viikkoa keväällä. Sanfrid Ala-Hautala on kertonut, että hellanmaalaiset tulivat rippikoulukortteeriin useimmin omaan "kantataloonsa". Sitä saatettiin viedä useampikin poika eväskoreineen samalla hevosella.

"Siellä koulussa oli monenlaista 'yskää' monella pojalla, se oli sellaista kujetta. Mutta eihän se pappi tiennyt millaista yskää kullakin oli, kun poikia oli 110. Harvoon siellä tuli tilaisuus vastata. Sen aina muistan kuinka rovasti Malmivaara piti meille innostavan puheen vapaudesta, jonka kansamme oli juuri saavuttanut." (2)

"Rippikoulukortteeria minä olin Hissas. Sinne vietihin aina evähät mukana viikoksi, mutta lauantaina piti käyden tulla tyhjän eväskopan kanssa pois. Mettumaarina päästihin ripille, flikat ja pojat yhyres. Mutta koulu oli erikseen kummallekin. Kun rippikoulutupa oli vielä venäläästen jäljiltä siivoamatta, niin koulua pidettiin pappilan väentuvas. Flankuulla piti istua ja oli niin kuuma kuin saunas. Kovat haavat oli silloon. Muistan kuinka oli 16 arkkua yhteiskoulun pihas. Se oli maaliskuu silloin ja oli vettä ja sohjoa. Kuoppalakin itki polvillaan savisen penkan päällä, kun sen poikia siunattiin. - Ennen rippikoulua voitiin panna 'parannuksen päälle', että sai tulla pappilaan suorittamaan, jos ei ollu osannu, ja toisia 'pyörrytettiinkin', että piti tulla seuraavana vuonna. Kaikkien rippikouluun pyrkijäin piti olla 'koittelemuksilla' ja siellä hyväksyttiin." Näin kertoi omista kokemuksistaan Elina Rintamäki. (3)

Kinkerit - vuotuinen kyläkatselmus

Kinkeri on alunperin tarkoittanut kestitsemisveroa, joka oli maksettava, kun kruunun ja kirkon virkamiehet olivat virkamatkalla ja näissä merkeissä vierailivat taloissa. Monin paikoin puhutaankin lukusista, karjalaiset puhuvat kylänlukusista, mutta meillä on aina puhuttu kinkereistä, joita on pidetty 1740-luvulta lähtien. Aluksi talot kuuluivat kuuteen kinkeripiiriin. Hellanmaan asukkaat kuuluivat Alakylän kinkerikuntaan omien "kantatalojensa" mukaan.

Kinkereillä kävi kansaa lukuisasti. Tällä lauseella voi luonnehtia vielä varsinkin 1900-luvun puolellakin pidettyjä kinkereitä. Kuvaavia ovat seuraavat luvut: Vuonna 1926 osallistui kinkereille Jaakko Rajalassa 199 henkeä, Iisakki Porolassa 207 ja Oskari Niemen talossa 200, eli yhden talven kinkereillä oli yli 600 hellanmaalaista. Vuonna 1934 merkittiin Jaakko Isoluoman talon kinkereillä 221 kyläläistä, joista oli 59 lasta. (1)

Kun edellä mainituista kinkereistä mennään historiassa sata vuotta taaksepäin, on silloin eletty aivan toisenlaisessa kulttuurissa. Toisenlaiset ovat olleet myös tavat. Vuonna 1836 valitti kirkkoherra, että kinkeritaloissa juotiin viinaa illalla, kun papit olivat lähteneet. Vuonna 1847 määrättiin rovastinkäräjillä, että "jos useampana kuin kahtena vuotena peräkkäin oli ollut kinkereiltä pois, oli suljettava Herran ehtoolliselta, kunnes oli papin luona käynyt yksityistutkinnon ja osoittanut välttävän kristinopin tiedon". (2)

Kinkerit pidettiin kerran talvessa, joskus tosin kahdestikin. Kinkerikuntia oli 1800-luvun keskivaiheilta lähtien Lapualla jo 17. Hellanmaassa niitä oli kaksi, tai oikeastaan kolme, sillä osa Ylihellan taloista kuului vielä Härsilän kinkeripiiriin. Vuonna 1950 Keskihellan piiri jaettiin kahtia ja muodostettiin Keskihellan alapään ja yläpään piirit. Vasta vuonna 1957 kirkonkylän "siirtomaapolitiikka" lopullisesti päättyi, kun perustettiin Isoluoman kinkeripiiri. - Ylistaron puolella Myllykoski ja Huhtala ovat muodostaneet oman kinkeripiirin.

Kinkeripiirien lukumäärä, rajat ja nimet ovat vaihdelleet vuosikymmenien aikana. Piirejä oli pitkään viisi; Alahella, Keskihellan alapää, Keskihellan yläpää, Ylihella ja Isoluoma. 1960-luvulla perustettiin vielä kuudes piiri. - Vakiintunein piireistä on ollut Alahellan piiri. Siellä on kokoonnuttu säännöllisesti sankoin joukoin ja pöytäkirjoihin on merkitty kiitosmaininnat hyvästä lukutaidosta sekä Raamatun ja kristinopin tuntemuksesta. Myös pyhäkoulunopettajat ovat aina löytyneet ja täyttäneet uskollisesti tehtävänsä, samoin diakonia- ja lähetystoimikuntien jäsenet.

Vanhat kinkeritavat säilyivät ennen aikaan vuosikymmenestä toiseen. Kylissä ajettiin pitkissä hevoskaravaaneissa kinkeritaloon, jossa 1880-luvun puoliväliin saakka jopa tarjottiin tervetuliaisryyppykin. Papin seurueineen saavuttua pantiin suuret kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle, veisattiin virsi ja pidettiin rukous. Seurasi juhlallinen nimenhuuto taloittain. Läsnäolo merkittiin kirkonkirjaan, samoin merkinnät luettamisesta ja kuulustelusta. Lapsilla oli käytössä lukusetelit. Vanhempana aikana oli kinkeritalossa istumapaikkoja vain vanhuksille.

Kinkerikäytäntö on ollut vaikuttava tekijä kyläkunnassa sekä kasvatuksellisessa että monessa muussa mielessä. Tilaisuus on opetuksellisen ja julistuksellisen osuuden lisäksi ollut eräänlainen vuosikatselmus, jossa on tutkailtu mennyttä vuotta, katsottu tulevaa ja valittu henkilöt eri tehtäviin. Kinkerit ovat olleet samalla myös vuotuinen velvollisuus. Niinpä pöytäkirjoista saattaa löytyä seuraavanlaisia mainintoja: "Muistutuksena ilmestyi, kuinka rengit Wiljami Tallbacka ja August Huhtamäki olivat lähetetyt kinkereille vaan kun mentiin hakemaan juoksivat metsään ja saivat käskyn pappilaan." (3)

Toisaalta kinkerit olivat myös tunnustuksen ja kiitoksen paikkoja. Vuosi vuodelta pöytäkirjoissa on merkintöjä, ketkä olivat lukutaidollaan tai opetustyöllään ansainneet Raamatun. Muutamia nimiä kannattaa esimerkin vuoksi mainita. Vuoden 1901 Alahellan kinkereillä on Raamattu annettu Sofia Ellantytär Helpakalle, Hellanmaan (Keski-Hella) kinkereillä Matti Tienhaaralle ja Ylihellan kinkereillä Jaakko Viitalalle. Vuoden 1902 kinkereillä Alahellassa Raamatun on saanut Wilhelm Kangas "tunnustuksena uudella nuotittomalla tavalla sunnuntaikoulussa tavaamaan opettamisesta". - Kinkerit päätettiin yleensä seuroilla, joissa puhuivat kinkeripapit sekä vierailevat puhujat.

Kinkereillä on käsitelty Raamatun ja Katekismuksen läksyjen lisäksi kylää koskeviä asioita. Vuonna 1912 on Alahellan kinkereillä Eliel Pikkusaari ehdottanut, "että kyläkunta ryhtyisi tuumimaan kiertokoulutalon rakentamista Kujanpään ja Tienhaaran seutuun".

Vuoden 1918 aikana ovat siveellisyysasiat olleet eräitä päällimmäisiä. Vuonna 1925 on kinkereillä ilmoitettu, että "kyläkirkkoa varten on koottu varoja jo toistatuhatta markkaa". Niin ikään on puhuttu hautausmaan hoitamisesta ja varoiteltu väkijuomien paheista.

Asessorina toiminut K.R.Kares toi kinkereille ajankohtaisia kirkkoa koskevia aiheita: "Teroitettiin nuorten ja lasten vaalimista". Kirkossa käyminen ja käyttäytyminen siellä, hautausmenot sekä yksityismaljojen saaminen ehtoolliselle olivat eri vuosina keskustelun aiheita. Vuoden 1936 kinkereillä puhuttiin kirkossakäymisestä, radiosta, kyläkirkon saamisesta ja kuolinilmoitusten teksteistä. Seuraavana vuonna puhuttiin kotiseuroista ja häätavoista.

Sotavuosina nousivat esille uudet asiat. Vuonna 1941 kinkereillä keskusteltiin paikallisen väestön suhteesta siirtoväkeen ja ilmeisesti näissä puitteissa kylässä ehkä koettuun kriisiaikaan viitaten "ilmoitettiin, että pienet riitaisuudet on sovittu, kehoitettiin molemminpuoliseen kärsivällisyyteen, jotta ei siirtolaiskysymyksestä pääsisi tulemaan repeytymää. Kehoitettiin kirkkoneuvoston jäsentä sovittelemaan mahdollisia riitaisuuksia".

Vuoden 1944 kinkereillä puhuttiin "aseveljeydestä kristillisen rakkauden hengessä". Vuonna 1945 uusi kirkkoherra Jussi Sinnemäki korosti diakoniatoiminnan ja pyhäkoulun merkitystä, hänen kutsumustyölleen rakkaiksi tulleita työnäkyjä. Keskusteltiin myös vanhempien velvollisuudesta pysyttää lapset kotona ja saada heidät hyvien harrastusten pariin. Keskustelu oli ikään kuin pohjaa luovaa seurakunnan uudelle toimintamuodolle, sillä seuraavana vuonna saatiin ensimmäinen nuorisopastori Otso Kianto, jonka työn vaikutus näkyi voimakkaasti myös Hellanmaassa.

Seurakunnallinen toiminta oli 50-luvulla sodanjälkeisten herätysaikojen seurauksena vilkasta. Nuorten seuroja pidettiin ahkerasti. Rukoushuoneella oli runsaasti tilaisuuksia. Alahellassa kokoontui Helvi Yli-Kuivilan johtama Agricola-kerho ja Toijanniemen koululla Ella Roposen johtama kerho.

Hellanmaan teologian opiskelijat Jussi Kattelus, Pentti Yli-Kuivila, Kaleva ja Mikko Ihamäki, Jussi Jussila sekä Kauko Kangas osallistuivat kiinteästi seurakunnan toimintaan pyhäkoulun opettajina ja nuorten ohjaajina. Myöhemmältä ajalta tähän luetteloon on lisättävä myös Hanna Hella. Vanhimman polven osalta on mainittava Jussi Sinnemäki ja Veikko Kontio, joka Kurikan oppikoulun rehtorin toimestaan lomalla ja myöhemmin eläkkeellä ollessaan oli käytetty puhuja kyläläisten seuroissa.

Vuodesta 1960 lähtien on ryhdytty valitsemaan kinkereillä pyhäkoulun opettajien sekä diakonia- ja lähetystoimikunnan jäsenten lisäksi myös kasvatustoimikunta. Vuodesta 1962 lähtien ovat nuorisotyönohjaajat olleet mukana kinkereillä. Lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön ryhdyttiin kiinnittämään suurta huomiota. Lasten päiväkerhotoiminta aloitettiin 1960-luvun lopulla. (4)

Pyhäkoulutyössä suuri joukko kyläläisiä

Pyhäkoulutoiminnalla on seurakunnassa pitkät perinteet. Alku siihen on ollut kirkkoherra Alceniuksen aikana (1838-1849), mutta toiminta lopahti ja pääsi uudelleen viriämään 1850-luvun puolivälin jälkeen. - Vuonna 1900 kerrotaan saadun useita innokkaita opettajia pyhäkouluihin. Wilhelmi Malmivaaran saavuttua Lapualle kirkkoherraksi (1900-1922) kierteli hän ensimmäisen kesäkuukauden pyhäkouluja järjestämässä. (1)

Hellanmaan alapään pyhäkoulua piti vuonna 1903 Eliel Åkerblad (Pikkusaari) ja seuraavana vuonna hänelle annettiin kinkereillä tunnustuksena Raamattu. Vuonna 1904 Hellanmaan ylipään pyhäkoulua piti Hilma Porola ja vuonna 1906 Keskihellan pyhäkoulun opettajina toimivat Jaakko Syrjämäki ja Jaakko Rajala. Vuoden 1906 kohdalla on merkintä, että Alahellassa ei ole pidetty pyhäkoulua, eikä opettajaa saatu vielä seuraavallekaan vuodelle. Lukutaidosta on kuitenkin todettu, että se on lähes kiitettävä. Vuonna 1907 Hellanmaan alapään pyhäkoulun opettajina ovat toimineet Sanna Kivelä ja Tiina Hantula.

Näin pyhäkoulut vähitellen alkoivat toimia ja osanotto oli aika ajoin erittäin runsasta. Erityisen merkille pantavaa joinakin aikoina on myös pyhäkoulun opettajien määrä. Heitä on vilkkaimpina aikoina ollut kymmenittäin. Niinpä vuodella 1918 on merkitty: Hellanmaan alapää 13, keskikylä 7, yläpää 12 ja Härsilä 12. Oppilaita on vuonna 1921 merkitty mm. Ylihellassa lähes sata. (2)

Diakoniatyö - lähimmäistukea

Uuden Testamentin rakkauden kaksoiskäskyyn sisältyvä velvoitus lähimmäisestä huolehtimisesta on aina kuulunut seurakunnan oleellisimpiin tehtäviin. Sillä on pitkä historia diakoni Stefanoksesta tämän päivän järjestyneeseen diakoniatoimintaan. Diakonian kohteina olivat köyhät, sairaat, rammat, sokeat ja erityisesti orpolapset. Tultaessa 1800-luvulle oli "vaivaishoito" järjestetty siten, että se kuului kirkkoraadin, erityisesti seksmannien tehtäviin. Nämä valvoivat köyhäinhoitoa oman kyläkunnan alueella. Varat vaivaiskassaan saatiin etupäässä lahjoituksina. Huomattavimman tulolähteen muodostivat erilaisissa perhejuhlissa kuten ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa kootut kolehdit. Avustuksista ja avun tarpeessa olevista henkilöistä tehtiin tarkat merkinnät. Köyhien luetteloon on esim. 27.11.1845 merkitty Gustaf Raamattu niminen henkilö. (1)

Diakoniatyössä merkitsi Jussi Sinnemäen kausi uudistusten aikaa, tulihan hän Lapualle Helsingin Diakonissalaitoksen palveluksesta. Sotien jälkeisenä aikana tarvittiin erityisesti "tekojen aseveljeyttä". Seurakunta jaettiin piireihin, joihin kinkereillä valittiin erityiset henkilöt avustamaan seurakuntasisaria. Tämä piirihenkilöjärjestelmä on käytössä edelleenkin.

Diakoniatoiminta on aikaisempina vuosina ollut näkymätöntä auttamistyötä, josta ei ole sen enempää numeroa tehty. Ainoastaan varojen keräystoiminta on ollut näkyvää. Niinpä myös Hellanmaassa on osallistuttu aktiivisesti yhteisvatuukesäykseen. Samoin on järjestetty diakoniaseuroja sekä diakonia- ja lähetysseuroja, joista saadut varat on ohjattu auttamistyöhön. Kylän piirihenkilöiden välityksellä ovat seurakuntasisaret olleet selvillä, missä avuntarve on ollut akuuttia.

Tämän päivän diakonian painopiste on monin paikoin enemmän henkisellä puolella. Erilaisille ryhmille, kuten kuuroille, näkövammaisille, invalideille, on järjestetty virkistysmahdollisuuksia ja yhdessäolotilaisuuksia. Vanhuksia varten on toiminut seurakuntakodilla oma kerho. Kylässä olevia vammaisia on pyritty ohjaamaan heille tarkoitetuille retkille ja toimintaryhmiin.

Evankeliumin lähettiläinä maailmalla

Hellanmaalainen lähetystyö ansaitsisi jo laajemman oman historiansa, sillä se on yhden kyläkunnan osalta todellinen saavutus. Kylästä on lähtenyt maailman lähetyskentille neljä lähettiä. Heidän tekemänsä työ on kirjattu myös Suomen Lähetysseuran sisällä erittäin merkittävänä. Lisäksi on huomioitava kyläläisten normaali vapaaehtoistoiminta varojen keräämiseksi lähetystyön hyväksi. Vuosikymmenten aikana on kylässä kokoontunut monia lähetysompeluseuroja sekä pidetty lähetysmyyjäisiä ja muita tilaisuuksia. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen paikallisosasto on jo vuosisadan alkupuolelta lähtien tehnyt määrätietoista työtä Japanin lähetystyön tukemiseksi.

Hellanmaalaiset lähetystyöntekijät ovat Mikko Ihamäki, Hanna Porola, Juhani Malkamäki ja Hanna-Liisa Pajula. Jokainen heistä on ennen lähetysalueille lähtemistään käynyt läpi pitkähkön valmistelevan kurssijakson kulttuurin- ja kielenopiskeluineen. Tuona aikana he ovat joutuneet miettimään tekemänsä päätöksen perusteluja ja kestävyyttä. Tuossa vaiheessa on herännyt vielä monia kysymyksiä, sillä onhan ratkaisu kaikesta ennakkovalmennuksesta ja opiskelusta huolimatta merkinnyt "itsensä likoon panemista" ja "hyppyä tuntemattomaan".

Mikko ja Kirsti Ihamäen lähetysperhe

Ylikyläläis-hellanmaalainen Mikko Ihamäki tuli kansainvälisesti tunnetuksi toimiessaan vaimonsa Kirstin kanssa vuosina 1961-1965 ja 1968-1972 lähetteinä Namibiassa.

Mikko Ihamäki vietti lapsuutensa Ylikylässä, jossa hänen vanhempansa Matti ja Sanni Ihamäki toimivat opettajina. Mikon ollessa opiskeluvaiheessa valittiin hänen vanhempansa opettajapariksi Hellanmaan koululle, jossa he tekivät pitkän päivätyön.

Ihamäet hakeutuivat vuonna 1960 Suomen Lähetysseuran lähetyskurssille ja ensimmäisellä työkaudellaan Mikko toimi miesopettajaseminaarin rehtorina Ambomaalla. Kirsti toimi opettajana samassa seminaarissa.

Maassa elettiin tuolloin väkevästi itsenäistymishakuista aikaa. Namibian vapautusliikkeen SWAPO:n toiminta tuntui myös seminaarin työssä. Opiskelijat kävivät itsenäisyysajatuksen innoittamana syvällisiä keskusteluja Mikko Ihamäen kanssa ja pitivät lisäksi jatkuvasti omia salaisia poliittisia kokouksia mielessään maan itsenäistäminen.

Uudella työkaudella 1968 - 1972 Mikko Ihamäki kutsuttiin Namibian työalan esimieheksi. Ambo-Kavangon kirkon kirkkohallituksen jäsenenä hän työskenteli läheisessä yhteistyössä piispa Leonard Aualan kanssa.

Haagin kansainvälinen tuomioistuin päätti vuonna 1971, että Namibia on laittomasti Etelä-Afrikan hallussa. Namibian kirkot laativat piispa Aualan johdolla avoimen kirjeen Etelä-Afrikan hallitukselle pyytäen Namibialle itsenäisyyttä. Koska Ihamäen perhe eli ja toimi näiden tapahtumien keskellä joutui Mikko Ihamäki piispa Aualan ohella vastaamaan Etelä-Afrikan oikeusministeriölle tuon kirjeen sisällöstä.

Kohta näiden tapahtumien jälkeen Ihamäestä tuli Namibiassa ja Etelä-Afrikassa ei-toivottu henkilö. Ihamäet saivat Suomen-lomansa aikana virallisen ilmoituksen, jossa todettiin, ettei heillä ole enää lupa palata mihinkään satamaan tai lentokentälle Namibiassa tai Etelä-Afrikassa.

Mikko Ihamäki työskenteli sen jälkeen kotimaassa voimakkaasti lähetystyön hyväksi. Hänet valittiin vuonna 1982 Lähetysseuran apulaisjohtajaksi ja vuodesta 1968 lähtien hän hoiti Lähtysseuran kotimaisia julistus-, koulutus- ja suhdetoimintatehtäviä ympäri maata.

Vuonna 1977 kävivät Namibian kirkkojen edustajat pyytämässä Mikko Ihamäkeä kirkkojensa pääsihteeriksi, mutta Etelä-Afrikka ei vielä tuolloinkaan myöntänyt viisumia. Mutta Namibian itsenäisyysajatus iti voimakkaana ja tuossa prosessissahan maamme entisellä presidentillä Martti Ahtisaarella oli ennen presidenttikauttaan ratkaiseva roolinsa.

Syksyllä 1989 Mikko Ihamäki pääsi vielä kerran käymään Namibiassa, kun tilanne maassa oli muuttunut. Hänet kutsuttiin maan evankelisluterilaisen kirkon toimesta tarkkailuryhmän mukana seuraamaan Namibian ensimmäisiä vapaita vaaleja. Hän ehti kokea myös Namibian itsenäistymisen 21.3.1990. Mikko Ihamäki kuoli 28.12.1990. (1)

Kirsti Ihamäki on työskennellyt lähettikauden jälkeen Suomen Lähetysseuran kirjatoimittajana kääntäen mm. Namibiaa käsittelevää kirjallisuutta. Hänen käsialaansa on mm. suuren suosion saavuttaneen Frieda-oopperan libretto. Oopperaa esitettiin Suomen Lähetysseuran juhlavuoden merkeissä vuosina 1995-96. Vuonna 1995 tuli kuluneeksi 150 vuotta suomalaisen lähetystyön tienraivaajan Martti Rautasen syntymästä. Oopperan keskeinen henkilö Frieda oli Rautasen, saksalaista ja afrikkalaista syntyperää oleva puoliso. (2)

Hanna Porola lähti seuraavana

Pian Ihamäkien jälkeen siunattiin lähetysmatkalle diakonissa-kätilö Hanna Porola. Hänen suuntanaan oli myös Ambomaa.

Matkaansiunaamistilaisuuden alla (1965) Hannan Porola kertoi julkisuudessa tekemästään ratkaisusta. Hän suhtautui lähtöönsä hyvin vaatimattomasti. Kysymykseen onko lähetystyöhön lähteminen ollut hänen kohdallaan pitemmän aikaa suunnitelmissa vastasi hän ettei se ole ollut mitenkään päällimmäisenä ajatuksena: "Ehkä jossain sisällä on kytenyt ajatus kauan, mutta esimerkiksi alkuperäiseen ammatinvalintaan se ei ole vaikuttanut". Hanna Porola toimi Namibian kautensa jälkeen vuodesta 1982 lähtien lähettinä Etiopiassa.

Lähettikausina Hanna Porolan ammattitaito korostui vahvasti sillä hän toimi ensisijaisesti kätilönä. Työstään hän on myöhemmissä haastatteluissaan todennut, kuinka toisenlaista oli työskennellä noissa alkeellisissa olosuhteissa kuin täällä kotimaassa, jossa tehtävät ovat niin selkeästi rajattuja. Siellä oli otettava laajasti vastuuta, oltava hoitaja, kätilö, sosiaalityöntekijä. Usein oli suoritettava myös sellaisia tehtäviä, jotka meidän ajattelumme mukaan olisivat kuuluneet lääkärille. Vallitsevien resurssien puitteissa ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja.

Jos Hanna Porolan ensimmäinen haastattelu vuonna 1965 olikin hyvin asiallinen ja vailla erityisen lähetyskutsumuksen korostusta on hän vuosien kokemusten jälkeen tuonut vastaavissa tilanteissa selkeästi esille sen, kuinka tärkeää on evankeliumin eteenpäin vieminen ja levittäminen.

Hanna Porola toimi välillä seurakuntasisarena Ylihärmässä, mutta lähti jälleen vuonna 1997 Suomen Lähetysseuran lähettämänä työhön Israeliin. (1)

Hanna-Liisa yhdeksän vuotta Bangkokissa

Kolmas hellanmaalainen lähetti on Hanna-Liisa Pajula, joka 1980-luvulla työskenteli yhdeksän vuotta Bangkokissa. Hän on todennut, että lähetystyössä kuluneet vuodet jättivät syvät jäljet koko loppuelämään: "Eniten työ vaikutti omaan asennoitumiseen, suhtautumiseen ihmisiin, pakolaisiin ja hyvin moniin asioihin. - Siksi paluu kotimaahan oli Hanna-Liisalle lähes yhtä suuri shokki kuin muutto Bangkokiin. Suomessa hyvinvointivuodet olivat muuttaneet ihmisten asenteita. Kehitys oli mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Suomessa elettiin kyllä aineellisen hyvän keskellä, mutta tyytyväisyys ei täällä paistanut ihmisistä kuten puutteellisissa oloissa elävästä thaiväestöstä."

"Hienointa ja ihmeellisintä oli nähdä uskon kasvavan. Oli sanoin kuvaamatonta nähdä ihmisten muuttuminen kristinuskon valaistuessa thaiväestölle", on Hanna-Liisa todennut julkisuudessa.

Keskustellessani Hanna-Liisan kanssa hänen lähetysnäyistään kertoi hän muiston lapsuudestaan, kuinka mummon seinällä oli lähetyslipas. Mummo oli antanut selvityksen hänen esittämäänsä kysymykseen:

- Siihen kerätään rahaa, jonka avulla lähetetään ihmisiä kertomaan mustillekin lapsille Jeesuksesta. - Hanna-Liisa sanoi tuolloin olleensa seitsenvuotias ja päättäneensä, että kerran minäkin lähden sinne, mutta enpähän puhu vielä muille asiasta mitään. Se oli aikaa, jolloin hänellä ei muuta tietoa lähetystyöstä ollut. (1)

Juhani toi Taiwanilta verkkoinnostuksen

Neljäntenä lähettinä lähti matkaan Juhani Malkamäki, joka yhdessä Pirjo-vaimonsa kanssa toimi Tansaniassa ja Taiwanilla. Taiwanilla he toimivat opetustehtävissä amerikkalaisen koulun ala-asteella.

Taiwanin kausi oli Juhani Malkamäelle paitsi elämänvaihe Suomen Lähetysseuran lähettinä myös voimakas sysäyksenantaja opettajan työssä Suomessa. Hän sai Taiwanin aikana paneutua perusteellisemmin myös atk:n käytön saloihin. Palattuaan takaisin Suomeen hän kävi opettajille tarkoitetun tietokonealan verkkokurssin ja jo sangen varhaisessa vaiheessa "pisti vauhtia Viljakkalan kouluverkon rakentamiseen". Vuonna 1997 Juhani Malkamäki on todennut Tietoverkko-lehden haastattelussa:

"Vaikka Taiwan onkin maailman suurimpia Pc-valmistajia, olemme me täällä Suomessa vähintään yhtä innokkaita tekniikan soveltajia."

Pieni Viljakkalan kunta voi olla kiitollinen Juhani Malkamäelle siitä, että kunnan koululaiset ovat saaneet opiskella eturivissä atk:n taitoja sekä vaihtaa sähköistä tietä ajatuksia ikäistensä kanssa niin kunnan eri koulujen oppilaiden kesken kuin aivan kansainvälisestikin. Pienenä yksityiskohtana Juhani Malkamäki on todennut Tietoverkko-lehden julkaisemassa haastattelussa, kuinka pienen Viljakkalan Karheen ala-asteen oppilaat suunnittelivat tietoverkossa kahden muun kunnan ala-asteiden kanssa 1700-luvun Suomeen sijoittuvaa näytelmää. Kirjallista taidetta ei tehdä enää kynttilän valossa yksin istuen vaan porukkapelinä ja etätyönä. Tässä mielessä Juhani Malkamäen perheen lähetystyökokemukset ovat tuoneet työnäkyyn aivan uuden ulottuvuuden. Samoin Suomen Lähetysseuran työssä on ollut atk:lla sekä sähköposti- ja internet-yhteyksillä aivan mullistava vaikutus. Se on mahdollistanut ajantasaisen kanssakäymisen lähetysseuran ja lähetyskentillä työskentelevien kesken. Niinpä esimerkiksi vuonna 1999 Lapualla pidettyjä valtakunnallisia lähetysjuhlia voitiin seurata internetin välityksellä ajantasaisesti eri puolilla maapalloa. (1)

Nuorisotyö viriää - Kiannon aika

Nuorisotyö seurakunnissa on varsin myöhäsyntyinen työmuoto. Laaja-alaisemmin se tuli käyttöön vasta 1950-luvulla, mutta sitä ennen oli seurakunnissa jo pappeja, jotka olivat huomanneet nuorisotyön merkityksen ja tärkeyden. Lapualla tärkeä uranuurtaja oli kirjailija Ilmari Kiannon poika, nuorisopastori Otso Tähtivalo Kianto (1945-1952). Hänen tarmokkaiden toimenpiteidensä ansiosta virisi Lapualla laaja seurakunnallinen nuorisotoiminta. Oli sodanjälkeinen herätysten aika, joka em. vilkkaan toiminnan johdosta tunnetaan Lapualla aivan erityisenä "Kiannon aikana". Väsymättä Kianto ajoi pyörällään sateessa ja pakkasessa, piti nuortenseuroja ja perusti kerhoja. Hänen sanomansa oli herättävää ja innostavaa. Hänen toiminnallaan oli Jumalan siunaus.

Otso Kianto suhtautui nuoriin ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Niinpä hän tällä omalla asennoitumisellaan rikkoi monia "muureja", jotka olivat olleet omiaan vääristämään ihmisten käsityksiä esimerkiksi juuri nuorista ja heidän harrastuksistaan.

Kerrotaan mm. tapauksesta, jolloin Otso Kianto meni mukaan herännäisnuorison suosimiin "pirskeisiin" eli "kemuihin" eli varsinkin kesäaikana miltei jokaviikkoiseen tapahtumaan, jossa juuri pääasiassa herännäiskotien nuoret kohtasivat toisiaan. Näistä pirskeistä oli vanhemmalla väellä osittain mitä kummallisempia käsityksiä ja joidenkin taholta niistä mielellään välitettiinkin joskus hiukan todellisuudenvastaisia viestejä. Mennessään tällaiseen kohtaamistapahtumaan, jossa leikittiin erilaisia leikkejä, Kianto oli sanonut:

- Minä tulin katsomaan, mitä te täällä oikein teette!

Sillä kertaa lienevät ainakin hänen ennakkoluulonsa kaikonneet.

Varhaisnuorten ja nuorten kerhot

Seurakunnassa toimi lukuisa määrä erilaisia säännöllisesti kokoontuvia kerhoja, joiden ohjaajina olivat nuoret itse, usein vanhempien tukemana. Lisäksi myös hellanmaalaiset nuoret osallistuivat seurakunnan nuorille tarkoitettuun toimintaan. Kauhajärven leirit olivat iloisia kesän huippuhetkiä. Kuorma-auton lavalla matkustettiin naapuriseurakuntiin, Lappiin ja Norjaan asti. Matkoilla väsymättä veisattiin "Ah vuodata, Herra, jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen." Uudet nuorisopapit sekä myöhemmin palkatut nuorisotyönohjaajat ovat saaneet jatkaa virinnyttä toimintaa. Toimintamuodot ovat toki vuosien kuluessa muuttuneet, mutta seurakunnallinen lapsi- ja nuorisotoiminta on luovuttamaton elämänsisältö kylässä.

Lasten päiväkerhot

Lasten päiväkerhotoiminta alkoi kirkolla 1960-luvun lopulla ja Hellanmaassa neuvolan tiloissa 1973. Ensimmäiset ojaajat olivat Anni Vähämäki ja Leena Memonen. Seurakuntakodin valmistuttua 1975 ovat kerhot kokoontuneet siellä. Ohjaajina ovat edelleen toimineet Aili Heikkiä, Laina Hakala, Eeva Husso, Aila Järvelä, Laila Kankaanpää, Anja Kujanpää, Kaisu Maunumaa, Martta Mäkelä, Paula Palomäki sekä Pirkko L. Hyvärinen ja Seija Porola, jotka ovat nykyiset ohjaajat.

Avoin päiväkerho/äiti-lapsipiiri aloitettiin v. 1984. Ensimmäiset ohjaajat olivat Pirkko Hyvärinen ja Seija Porola sekä edelleen Anja Kujanpää, Hannele Kangasluoma, Aila Järvelä, Sisko Palmu ja Heidi Syvänen. Tällä hetkellä ohjaajina toimivat Raija Hyvärinen, Johanna Kähkönen ja Marketta Veikkola. (1)