"Jokaiseen kinkerikuntaan on köyhäin maja laitettaman"

Tänä päivänä emme osaa kuvitella tilannetta, että yhteiskunnan rattaista pudonneet heitettäisiin oman onnensa nojaan, myytäisiin huutokaupalla hoidettaviksi tai pantaisiin kiertämään talosta taloon. Toki ennenkin on yritetty tehdä köyhien hyväksi jotain, mutta keinot ovat olleet rajallisia ja koko sosiaalisen ajattelun henki toinen.

Nälkävuosien aikana on kirjautunut paljon traagista henkilöhistoriaa, avaten näkymän ankeaan maisemaan, jossa näkyi lamaannuttavan kuoleman merkit niin ihmisissä kuin jopa rakennuksissakin. Kun ei jaksettu ajatella huomista, niin eloton harmaus hiipi kaikkialle.

Aikanaan tunnettu ylihärmäläinen sanomalehtikirjeenvaihtaja Kustaa Kangas-Kurki eli Kolmen Koon Kustaa on julkaissut vuonna 1919 katsauksen kotiseutunsa menneisyydestä. Hän kuvaa laajasti nälkävuosien aikaa. Ylihärmä alkaa Hellanmaasta ja etäämpänä historiassa tulee vastaan aika, jolloin pitäjänrajaa ei Hellanmaan ja Kankaankylän välillä ollut, joten on paikallaan seurata jonkin matkaa Kangas-Kurjen kuvausta. Samanlaisia lienevät olot luonnonolosuhteiden ja -antien puolesta olleet Hellanmaassakin.

"Vuoden 1867 kevät oli kylmä ja pitkä. Urpon päivänä oli vielä paksuja lumikinoksia ja jäät menivät joesta vasta toukokuun loppupuoliskolla, eli oikeammin eivät menneet ensinkään, ne vaan hupenivat muuten ja sulivat rannoille, ja sellaista 'jäiden menoa' pidetään aina huonon vuoden merkkinä. Kauraa kylvettiin kesäkuun 20 p:n paikkeilla, perunoita istutettiin juhannuksen ajoissa ja ensimmäinen 'syyshalla' tuli jo heinäkuun 21 päivänvastaisena yönä."

"Seuraus tästä olikin varsin kamala, kamalampi kuin koskaan ennen. Viljaa ei saatu juuri nimeksikään ja sekin mitä saatiin oli kehnoa ja ihmisravinnoksi kerrassaan arvotonta. Silloin puitiin esimerkiksi rukiita, joista saatiin kappa kahdelletoista jalalle, mistä määrästä tavallisissa oloissa tulee yksi tynnöri eli 30 kappaa, jopa enemmänkin."

Tässä elämän ja kuoleman rajamaastossa jouduttiin kokeilemaan kaikenlaisia hengissä pysymisen ja -pitämisen keinoja. Kangas-Kurki toteaa: "Tämän välttämättömyyden edessä seisoivat ihmiset ikään kuin kysymysmerkkinä ja jokainen piti korkeampana päämääränään elää päivästä toiseen, sillä sitä edemmä ei ollut halua ajatellakaan." (1)

Kihlakunnanvouti yritti myös keksiä keinoja väestön elättämiseksi. Hänen toimestaan kokeiltiin mm. vellin ja leivän tekoa jauhojen ja timoteiheinäjauhojen sekoituksesta. Kokeilu tuotti siedettävän tuloksen ja niinpä tietoa levitettiin väestölle. Voudin kokeilu levisi lähes koko kihlakunnan alueelle." Tilanne kuitenkin Lapualla vain paheni: "Yleisesti käytettiin ravinnoksi heinä- ja olkijauhoja, mutta oli joitakuita, jotka saattoivat vielä lisätä oikeita ruis- tai ohrajauhoja joukkoon. Osa ei voinut saada edes heinä tai olkijauhoja, ja nämä kuolivat nälkään." (2)

Vellihoitolat ja ruotiukot

Näinä vaikeina aikoina olivat yleisesti käytössä ne historiaan monella tavalla alentavina jääneet köyhäinhuollon muodot, jotka kuitenkin tuossa tilanteessa olivat ainoat mahdolliset. Kangas-Kurki luettelee auttamismuodoista vellihoidon, kiertolaisena olemisen, yön ja talon kierron, ruotijärjestelmän ja huutolaismyynnin.

Kuntakokouksen pöytäkirjassa 21.1.1868 määrätään: "...joka kinkerikuntaan pitää köyhäin maja pikaisesti laitettaman..." - "...annettiin joka kinkerikuntaan yksi matto (jauhoja) vaivaisten ylös pitämiseksi."

Hellanmaassa mainitaan vellihoitolan sijainneen Jaakko Sinnemäen omistamassa talossa. Lienee sama kiinteistö, jossa toimi myöhemmin Istan eli Nylyndin kauppa. Talossa asui nälkävuosina Jaakko Israel Juhonpoika Hella (s. 1.1.1834). Hänen mainitaan olleen vuosina 1862 - 1866 talollisena kyseisessä paikassa, jonka jälkeen hän on jäänyt taloon asumaan itsellisenä. Talon uudeksi omistajaksi tuli Jaakko Sinnemäki. Eräiden arvelujen mukaan Hella on saattanut hoitaa Sinnemäen vellihoitolaa, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole. (1)

Nälkävuosien vellihoitola oli paikka, jossa vellin lisäksi ei suuremmin muuta ruokaa tarjottu. "Näihin hoitolaitoksiin, joita asetettiin eri kyläkuntiin ja sijoitettiin talollisten yhteisiin asuintupiin tai edustupiin missä sellaisia oli, vietiin kaiken ikäisiä, terveitä ja vähemmän terveitä; lapset saivat seurata sinne vanhempiansa ja vanhemmat lapsiaan. Kunnan parempiosaiset, mikäli sellaisia oli, keräilivät sinne perunoita, piimää ja polttopuita. Yleisistä varoista saadut viljat, mikäli ne riittivät, tasoitettiin noihin hoitopaikkoihin sen mukaan miten näissä missäkin hoidettavia oli. Keittäjät y.m. hoitajat palkattiin kunnan varoilla tai oltiin siellä vuoroin." (2)

Vellihoitolassa oli kuolema tuttu vieras. Kaiken lisäksi lämpöinen tauti eli lavantauti riehui ankarana, eikä sitä osattu hoitaa. Vellihoitolan vastuuhenkilöt joutuivat hankkimaan myös ruumiskirstut, joita piti valmistaa nopeaan tahtiin. Yleisesti ne tehtiin sahapintaisesta maalaamattomasta laudasta. (3)

Muita köyhäinhoidon muotoja

Eräs köyhien ja vaivaisten hoitotapa oli "ruotijärjestelmä". Avun tarpeessa oleva henkilö joutui kiertämään rajattua piiriä eli ruotia. Hänelle määrättiin aika - useampia viikkojakin - kuinka kauan hänen tuli viipyä yhdessä talossa. Tällaista hoidokkia kutsuttiin pohjalaisittain "ruorikeeksi".

Nälkäkuolemista ja vaikeista sairauksista huolimatta lääkäriin turvauduttiin harvoin. Lähimmät lääkärit olivat Uudessakaarlepyyssä ja Vaasassa. Kangas-Kurki toteaa, että "moni piti syntinäkin ja Jumalan kiusaamisena, jos ryhtyisi taistelemaan sairautta ja kuolemaa vastaan sellaisilla keinoilla mitä yksi, itsekin kuolevainen lääkäri, voi antaa. Yleensä oltiin siinä käsityksessä, että tauti kyllä tarttuu jos on tarttuakseen ja kuolema kyllä tulee jos on tullakseen, asettipa sen eteen vaikka kuinkakin vahvoja keinoja." (1)

Yksi huoltomuoto oli hyvin tunnetuksi ja kiistanalaiseksi mainittu huutolaisjärjestelmä. Tästä lapualaiset ovat ennen sen lopettamista kovasti kiistelleet. Mm. nimimerkki E.M. on kritisoinut sitä vahvasti Virallisessa lehdessä v.1873: "Erinomattain on mainittava ja surkia asia se nk. köyhäin ja orpolasten myyminen, joka täällä tapahtui menneen viikon alussa. Näissä olosuhteissa menetellään sillä tavalla, että ne myytävät nostetaan pöydälle nähtäväksi. Siihen ne pilkataan ja häpeemättömästi nauretaan suuren väkijoukon keskellä." (2)

Tähän on tarttunut mm. nimimerkki K.T., Lapuan historiankirjoittajan mukaan mahdollisesti hellanmaalainen Kustaa Tienhaara todeten, että "ainoastaan sellaisten hoitajain huuto eli vaatimus kunnallishallitukselta hyväksytään, joitten huolenpitoon lasten hengellisestä ja ruumiillisesta hoidosta voisi panna jonkinlaisen luottamuksen." --- "Mitä siihen tulee, että köyhät olisi myyntitilaisuudessa yleisesti pilkattavina, niin siinä osassa ei E.M:n puheessa ole muuta perää kuin että vasaramies joskus on saattanut lapsia lohduttaakseen jonkun leikkisanan laskea, joka kenties ei kaikesta ole ollut sopiva, mutta kun se on tapahtunut hyvässä eikä pahassa tarkoituksessa, on sekin mielestäni anteeksi annettava. Vaan niin ei ole se seikka anteeksi annettava, että E.M. ilkeällä kuvailemisellaan kokee julkisesti häväistä kuntaamme, joka vähistä varoistaan vuosittain uhraa likimäärin 300 tynnyriä jyviä arviolta 6 000 mk köyhien ja orpojen hoitoon." (3)

Työtä tarjolla jauhopalkalla

Mutta köyhäinhoito ei ollut pelkästään hoitoa ja elättämistä, vaan silloinkin pyrittiin työn hankkimisen kautta samaan päämäärään. Toimenpiteet olivat kuitenkin kovin avuttomia ja hyvätkin yritykset kilpistyivät niukkoihin varoihin: "vaan kesäkuun 10 päivänä (1867) pitäjä päätti lähettää Gabriel Alasaaren pyytämään Vaasan läänin hätäapukassasta 10.000 markan lainaa köyhän väen työllistämiseen. Kuvernööri myönsi Lapualle 100 tr ruista ja 200 markkaa rahaa Löyhingin nevan kuivatustöihin. Niissä päiväpalkka ei saanut ylittää 70 penniä mieheltä ja markkaa 40 penniä hevosmieheltä". (1)

Vuonna 1867 (3.10.) on kirjoitettu Lapuan kuntakokouksen pöytäkirjaan johdannoksi: "Koska kova katovuosi taas on etsinyt Lapuan pitäjästä ja surkia köyhyys on jokaisessa huoneessa..." - "Läänin kuvernöörin kiertokirjeen johdosta on ryhdytty toimenpiteisiin ja vastauksessa todetaan, kuinka "Lapuan seurakunnan talolliset tahtovat noudattaa käskyä työn antamisesta köyhälle väelle." Vastauksessa ehdotetaan mm. "Uusi oikotie olisi tehtävä Löyhinginnevalta olevalta maantieltä alkain Penikkasaaren nevalta oijeti nevaa Raamatun saaren torppaan ja siitä Ylisaaren (Rajalan) taloon, joka on sen niin kutsutun Hellanmaan tien varrella, jota mennään Ylihärmään." Ylisaari on nykyinen Rajala, jonka kohtaan Raamatun tie johtaa. Varmuutta tienrakentamisen toteutumisaikataulusta ei ole.

Näillä nälkävuosien hätäaputyömailla vallitsi ankea tunnelma. Palkka maksettiin niukkoina jauhoannoksina. Töitä tehtiin vain muutamana, kahtena tai kolmena päivänä viikossa. Päivittäinen työtulos ei ollut niinkään tärkeää, vaan mukana työvoimaluvuissa oleminen. "Niinpä hoitokodeista eli vellihoitoloista vietiin syysmyöhällä, kun maa oli jo jäässä, vanhoja raihnaisia naisiakin tietyömaalle, vällyt köytettiin ympärille ja istutettiin jäätyneelle ojanreunalle, mistä illalla nimenhuudon aikana nimensä ilmoittivat saaden jauhoannoksensa. " (2)

Oli olemassa hätäapurahasto, josta myönnetyillä varoilla koettiin myös köyhien asemaa parantaa. Esimerkkinä on mm.v.1867 päätös, jossa hätäapurahastosta on myönnetty mm. Juho Heikinpoika Toijanniemelle 25 mk avustusta, joka "Pitää käyttää maan ylösottamiseen työn ansioksi köyhälle väelle, ennen elonleikkoota tänä vuonna. (3)

Omavaraisuutta haluttiin vaalia kaikin keinoin. Niinpä vuoden 1868 kohdalta löytyy kuntakokouksen määräys: "Jokaisen maanhaltian pitää vuosittain kylvämän vähintäin yhden lusikallisen nauriinsiementä ja joka ei sitä tee, vetäköön sakkoa 12 mk kunnan kassaan." (4)

Edelleen kerrotaan kuinka kuntakokouksessa päätettiin: "900 mk lainataan kinkerikunnille 6 %:n korolla jaettavaksi työnansioksi köyhälle väelle. Hellanmaan yliseen kinkeriin: Heikki Ip Ketolalle, Jaakko Ip Rantalalle ja Jaakko Matinpoika Rantalalle. Hellanmaan alaseen piiriin torppari Matti Pajulalle ja talollinen Kustaa Tienhaaralle"

Nälkävuodetkin menivät, mutta tuosta aallonpohjasta ei niin vain noustu. Kesti pitkään ennen kuin elämä elpyi ja ihmisten mielissä kangasteli usko uuteen ja parempaan huomiseen: "Ei se voinut vuodessa, eipä kahdessakaan parantaa niitä haavoja, joita nälkä oli kuutena seitsemänä vuotena ihmisten sekä lihaksiin että ytimiin kaivanut." - " On otettava huomioon, että rappeutuminen oli koskenut niin syvälle ja oli niin perinpohjainen, ettei sellaisesta lamautuneesta tilasta, jossa vuosikausia on uhmailtu, voida vuodessa nousta ja ettei sellaisia poltinraudan jälkiä voida muulla kuin kasvattamalla parantaa." (5)

Nälkävuosien kuolleisuus oli suuri

Armas Helin on sukututkimustensa yhteydessä tutkinut myös nälkävuosien kuolleisuutta. Hän toteaa, että "koko 1860-luku oli maanviljelyksen kannalta huonoa aikaa, sillä hallavuosia sattui jo tämän vuosikymmenen alkupuolellakin. Jo 1862-1863 kuolleisuus oli tavallista suurempi. Pahimmat nälkävuodet sattuivat vuosiin 1867-1868. Viimeksi mainittuna vuonna kuolleisuus kohosi huippuunsa.

Seuraavassa on esitetty muutamia lukuja rippikirjaan merkitystä kuolleiden luettelosta. Otanta on niistä kirkonkylän ja Alanurmon talonumeroista, joiden maita sijaitsi Hellanmaassa. Näihin lukuihin eivät sisälly Ala-Härsilän ulkopalstalla Ylikylässä asuneet. Vain Hellanmaasta tätä otantaa olisi ollut vaikea tehdä, sillä varmuudella ei voi määritellä ketkä ovat asuneet kylässä.

Vuona 1867 näissä talonumeroissa kohosi kuolleiden lukumäärä 73 henkilöön. Vasta seuraavana vuonna tuli varsinainen huippu, sillä kuolleiden lukumäärä oli peräti 163. Vuonna 1869 luku oli ehkä normaaliakin vähäisempi, sillä vanhat ja heikot olivat jo kuolleet edellisenä vuonna.

Kuolinsyyksi on usein merkitty vatsan väänteitä. Yleisin kuolinsyy on ollut tyfus eli lavantauti.

Jaoteltaessa väestöä kuolleisuuden mukaan ryhmiin, niin vähiten kuolleita oli talojen ja suurimpien torppien palkollisten keskuudessa. Hellanmaassakin oli erittäin paljon torppia, joissa oli palvelusväkeä. Erittäin paljon pahaa jälkeä nälkä ja sitä seuranneet taudit tekivät pienten torppien ja itsellisväestön keskuudessa. Suurin kuolleisuus oli Saarenpään Leppälän torpassa, jonka kymmenhenkisestä perheestä kuoli seitsemän henkilöä puolen vuoden aikana. Samanlainen kova kohtalo oli saman talon Puhdon torpan väellä.

Talonumeroittain eniten kuolleita oli vuonna 1868: Yli-Härsilä 37, Saarenpää 33 ja Hantula 28. henkilöä. Muissa kuolleita oli huomattavasti vähemmän. Näiden huonojen aikojen seurauksena varsinkin pienten torppien asukkaat vaihtuivat nopeasti." - Armas Helin (1)

Yleisempään yhteisvastuuseen

Mutta pahimmatkin jäljet tasoittuvat. Vähitellen opittiin ajattelemaan, että heikompiosaisista on huolehdittava laajemminkin yhteisillä päätöksillä. Puhuttiin kunnallisesta vaivaishoitohallituksesta (perustettiin Lapualle 1901), myöhemmin se oli köyhäinhoitolautakunta. Aikaisemminhan köyhäinhoito oli pitkään seurakunnan vastuulla. (Lue seurakunnan toiminta) Lapuan kunnanisiä patistettiin vaivaishuoneen eli kunnalliskodin rakentamiseen, mutta vielä ennen sen toteutumista (1905) perustettiin eri kyliin väliaikaisia vaivaismajoja. Niiden toiminnallinen luonne oli ehkä hiukan toinen kuin nälkävuosien vellihoitoloiden.

Tällainen väliaikainen vaivaismaja perustettiin myös Hellanmaahan Juho Sinnemäen kiinteistöön, eli jälleen Istaan, jossa myös nälkävuosien vellihoitola oli. Perustaminen tapahtui juuri niihin aikoihin, jolloin "Istan kauppa" tiettävästi oli lopettanut toimintansa. Lapuan historia kertoo, että majat "ylläpidettiin urakalla ja myytiin huutokaupalla". Vaivaismajoihin "määrättiin työhön henkilöitä, joilta kunnan vaivaishoitohallituksella oli saatavia." Esimerkkinä Lh mainitsee, että "näitä maksuja suorittamaan velvoitettiin syksyllä 1900 5 itsellistä ja 5 renkiä, jotka olivat sairashuoneella satunnaisesti nauttineet vaivaishoidon apua." (1) Vaivaismajoissa asuvat joutuivat nyt siis ainakin jossain määrin työllään korvaamaan aiheuttamansa kustannukset.