Oli ukko ja akka ja heillä lehmä

Jos joku on leimaa antava hellanmaalaisista juurista lähteville kansantarinoille, niin se on tuo tavanomainen historiallisen tarinan kolmikko "ukko ja akka ja lehmä". Sama kuvio tulee vastaan erilaisina versioina entisaikojen ihmisten muistelmia lukiessa. Vaikka niissä on historiallisesti räikeitä ajallisia ristiriitaisuuksia, niin yksi perusasia säilyy: ukko ja akka ja lehmä ovat kuuluneet yhteen. Aivan hyvin voimme nähdä totuudellisena myös sen, kuinka juuri tuo kolmikko on tullut päivänpaisteiselle aukiolle tai mäen rinteelle, kuinka lehmä on sidottu puuhun ja kuinka on ryhdytty rakentamaan kattoa pään päälle. - Kukapa voisi kumota sen tosiasian, etteikö lehmä olisi ollut se "kone", jonka avulla elintasoa Hellanmaassa on kohotettu.

Opettaja Kustaa Kujanpää on tuosta kolmikosta kertonut kuulemiensa pohjalta oman kansantarinansa:

"Niinpä Nikkarin talon esivanhemmat, ukko ja akka (Yli-Hellaa) kuuluvat tulleen hekin Lapualta (Kun Hellanmaalainen sanoo "Lapualta", niin se aina tarkoittaa Lapuan kirkonkylää - me itte oomma Hellanmaasta, jottas hyvät lukijat tiärättä) Ukko oli lähtiessään jostakin Klemettilästä Alanurmosta (Ei Nurmon pitäjästä, vaan Ala-Nurmo nimisestä lapualaisesta kylästä) sivaltanut kirveellään piilipuun oksan leilinsä kannatinpuuksi, akka talutteli "Kukkaastansa" nuoralla perässään: Lehmä sidottiin korven kuuseenkiinni ja ukko laski leilinsä sen juurelle, iski kanninpuunsa maahan, josta sitten kasvoi komea tuuheaoksainen piilipuu - alkoivat kaataa korven puista rakennushirsiä - lehmä lypseli mäkirinteen ruohoista ja talvea vastaan käydessä oli tupa rakettu ja elämä uusi pantu alulle. Näin kertoo historia Nikkarin puhtokunnasta, joka onkin kylän kaikkein vanhimpia asuttuja seutuja. Suvun ehkä alkukantainen nimi on tuo komea "Ilkka" jollaisia sukunimiä vielä on sekä Lapualla muuallakin että Hellanmaassa." (1) Vastaava kuvio toistuu mm. Hangasmaan ja Tienhaaran talojen sukutarinoissa.(2)

Jos ukolla ja akalla on ollut lehmä tai lehmiä, on niille pitänyt järjestää elinmahdollisuudet. Hellanmaan seutu niittyineen ja luomanvarsineen on ollut alue, josta on pitkään luontaisesti korjattu heinää; kyröläiset, ylistarolaiset, lapualaiset ja vihdoin paikoilleen asettuneet hellanmaalaiset. Jotkut palstat ovat kuitenkin meidän päiviimme saakka säilyneet esim. ylistarolaisten viljelijöiden omistuksessa. Joskus silloin kauan sitten, vielä 1800-luvulla ja rippeiksi myös 1900-luvun puolella oli takkavittataakka tuttu hellanmaalaisen heinämiehen seuralainen. Iisakki A. Kuivila ( s.1893 ) sanoi hiukan muistavansa, kun "takkavittoolla kannettihin heiniä latohon". Hänen oman isännyytensä aikana korjuumenetelmät ovat toki olleet jo toisenlaiset. (3) Arvi Niemi (s. 1893) muisti, kuinka "Kustaa Laharensuos saattoo olla 40 henkiäkin kantamas takkavittoolla heiniä lathon." (4)

Mutta paljon ennen kuin ukko kiinnitti ensimmäisen kerran lehmänsä puuhun ja päätti akkansa kanssa "pysyväisen asuinsijan" rakentamisesta olivat nuo edellä mainitut kaukaiset kulkijat laiduntaneet samoilla mailla ehkä satoja vuosia. Armas Luukko on on todennut, että ilman Alajokea "Lapuan menneisyys ei olisi ollut sitä, mitä se on ollut niin hyvin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä." - "Alajoella jo keskiajan hämärässä alkunsa saanut luhtakulttuuri on lisäksi ominta ja omalaatuisinta, mitä eteläpohjalainen on koskaan saanut lakeudella aikaan. (5) - Silloin tultiin kaukaakin ja korjattiin heinäsato niittymailta tai tultiin vähitellen jo myös kesäviikoiksi laitumelle karjan kanssa. Armas Helin kertoo tuosta vähitellen kehittyneestä laidunajasta:

"Paimenet tulivat karjan mukana ja olivat aikuista väkeä. Paimenilla täytyi olla yöpymispaikka ja suoja sateelta, sillä olihan karja niityillä viikkokausia. Tästä alkoi ilmeisesti jo ns. romanttinen kytötupien aika. Maitokin piti saada jotenkin säilymään. Ilmeisesti se tehtiin niittymajoilla voiksi alkeellisin menetelmin. Siinä lienee alku hellanmaalaiselle maidonjalostukselle.

Eri lähteissä on mainittu niittymaiden nimiä. Löyhinginperän niitty mainitaan lähellä nykyistä Viemeröntien risteystä ja tästä alaspäin sijaitsi Katilanluhta, jonka suurin omistaja oli Ylistaron Ruuska. Alaspäin mentäessä oli Saariluhta, Kellonkieli, Ruotesaari, Kovasimen väärä ja monta muuta. Jo 1600-luvulla mainitaan myös Ramatuksen niitty. Nevaniittyjäkin mainitaan jo varhaisina aikoina esim. Penikkasaaren nevalla ja Puhdon seutuvilla.

Paimentolaisaikaa jatkui vielä pitkään, vaikka Hellanmaassa oli jo asutusta. Jäänteinä tältä ajalta on Löyhinkiluoman rantojen omistus. Pitkä, kapea vyöhyke Löyhinkiluoman yläosan rantoja kuului vielä 1950-luvulle asti, ensin Isonkyrön, myöhemmin Ylistarton kuntaan.

Tämä kapea kaistale luoman molemmin puolin jatkui aina Raamatunmäen alapuolelle asti, osa siitä on vielä nykyisinkin ylistarolaisten omistuksessa. Tästä kehityksen pyörä lähti pyörimään ja satojen vuosien aikana on tapahtunut paljon. Nykyisin karja Löyhinkiluoman varsilla on harvinainen näky ja 'heinäsirkatkin ovat muuttuneet nelivetoisiksi' (traktori)."

Tuota ristiinomistusta on Hellanmaassa ollut paitsi Isonkyrön ja Ylistaron suuntaan, myös Ylihärmän suuntaan. Laajempi kunnallinen aluesiirtohanke on saatu lopullisesti suoritettua vasta 1980-luvulla, jolloin monet Lapuan rajojen sisäpuolella olleet, naapurikuntiin kuuluneet tilat siirrettiin Lapuaan kuuluviksi. Lukuisien erillisten palstojen lisäksi oli tässä joukossa kolme "lämmintä savua" eli asuttua tilaa, nimittäin Tuomas Peltokangas, Juho Liinamaa (sisarukset) ja Juho Kivistö (sisarukset Jaakko ja Vieno). Nämä hellanmaalaiset tilat kuuluivat ennen siirtoa Ylihärmän kuntaan. - Valtioneuvoston päätös asiasta on saatu 4.2.1982 ja lopullinen liittäminen tapahtui 1.1.1983. (6)

Uudet ja tuntemattomat työtemput

Tuli aika, jolloin "Ilmestyi valistuneempia ja ajattelevaisempia maanviljelijöitä, jotka rupesivat käyttämään parempia työtapoja, soveliaampia työkaluja ja jotka levittivät kansaan tietoja uusista ja ennen tuntemattomista työtempuista." (1)

Ennen kuin soveliaampia työkaluja voitiin käyttää oli saatava aikaan olosuhteet, joissa niiden käyttäminen oli mahdollista. Veden selkä oli taitettava ja häivytettävä suon hetteiset huurut.

Jos haluaa heittäytyä runolle löytää Hellanmaan seudun menneisyyden maisemakuvat hyvin helposti leinosmaisista säkeistä:

Vain kurjet huikkailivat rahkasuolla,

sen silmäkkeissä ruostevesi kupli.

Täällä kohisi metsäin tumma uhka,

ja pilvet jäiset purjehti pohjoispuolla."

Mutta:

"He näkivät kuinka täällä

oli kaukana taivaanrannan raja,

ja sinitaivaan kupu korkealla" (2)

Artturi Leinonen

Kytösavujen aikaa

Armas Helinin suurtyö, tässä teoksessa hallitsevana oleva asutushistoria osoittaa, että on sittenkin lyhyt aika siitä, jolloin nuo Artturi Leinosen säkeet olivat Hellanmaan kohdalla todellisuutta. Ensimmäiset peltotilkut kuivemmille paikoille ja rinteisiin syntyivät miehen ja naisen kuokan voimin. Siis kaskea, kuoki ja polta kytöä. Se oli sanaton laki jos mieli elää parempaa tulevaisuutta. Niinpä olivat täyttä arkea Hellanmaan lakeudella savut toistaan tavoittelevat, kuten Samuli Paulaharju sanoo:

"Nousi harmaa pilvi pian toisiltakin nevoilta, ja kohta koko Härmän seutu oli suurena savuisena alhona... Mutta Alajoen lakeilta aavoilta nousi koko seutukunnan suurin sauhu. Siellä häärivät Liinamaa, Taavetti, Lööpäri, Ikoola, Kosoola, Kangas, vielä Hellanmaan, Raamatun, Lapuan ja Kauhavan miehet. Siellä kytösavu yhtyi kytösavuun ja kääräisi miltei koko lakeuden harmaisiin verhoihin niin, että päivä vain punaisena pohotti savun seasta." (1)

Kydönpolton piti tapahtua ennen juhannusta. Kesantovuorolla oli sopiva aika polttaa. Kytöä sytytettäessä "käytettihin klupuolokia sytykkehinä". "Joskus kun oli oikeen kuivaa niin valakia saattoo ottaa kiinni ja paloo seuraavan talaven. Kevättuluva vasta sen sammutti. Kerran meillä paloo syväätte, niin jotta tuli paree korterapa vastahan. Minä kylyvin siihen turnista ja se kasvoo hyvin. Mutta se ei kantanu hevoosta. Minä verin itte äestä siinä". (2) Kun tuli pääsi syvempään turvekerrokseen sanottiin, että "valakia on jääny ajalehtimahan". "Maa saattoo tulla pilalle poltetuksi." (3)

Vuosi vuodelta suomaa parani kun lisäksi ajettiin savea, muokattiin ja taas kylvettiin. Savenajo oli talvikausien täytetyötä, jota riitti varmasti jokaiselle joutopäivälle. Johan Rantala kertoi, että kun hän pääsi vuonna 1921 kansakoulusta niin silloin hänen kotonaan vielä ajettiin savea. (4) Kustaa Kankaanpää puolestaan kertoi, että "kyllä moon mones savikroopis ollu kuarmaa tekemäs". (5) Arvi Niemi kertoi olleensa vuosisadan alussa isänsä ja veljensä kanssa savenajotöissä: "Me ajoomma savia Hautasen maille. Meitä oli kolome miästä ja kaksi hevoosta ja saimma 3,5 markkaa päivältä yhtehensä." (6) Kun polttamista ja saveamista, kyntämistä ja kylvämistä oli suoritettu 10-15 vuotta, niin voitiin ruveta odottamaan tasaisia ja eneneviä satoja. Eli työtä ja vaivannäköä se on ollut, eikä yhden vuoden kierto ole merkinnyt vielä kovinkaan suurta edistysaskelta.

Raivaukseen kuului tietysti ojien kaivu ja sitähän riitti. Ojurien ammattikunta oli parhaimmillaan suurilukuinen joukko. Jaakko Tienhaara muisti kuinka järvikylistä tuli ojureita kuin muuttolintuja kesäkaudeksi. Monissa tapauksissa tulivat molemmat, mies ja vaimo. "Isä toi Vaasasta isoon tahoon, mutta se loppuu yhyren kesän aikana. Siinä oli yksi pari aina tahkuamas, yälläkin." (7)

Maanviljelijä Yrjö Kangas suoritti hellanmaalaisen Lapuan päivän juhlassa 1973 pitämässään puheessa oman henkilökohtaisen kunnianosoituksensa menneille raivaajasukupolville, jotka kytösavuista tulehtunein silmin ovat pelloilla häärineet: "Haluan aivan erityisesti korostaa, että kydönpolttaja ansaitsisi vihdoinkin muistomerkin Lapualla. Sillä juuri tuo viljelytapa on muodostanut varsin merkittävästi eteläpohjalaista maisemakuvaa. Se on luonut niitä taloudellisia arvoja, joiden varaan on rakentunut mm. pohjalainen 1800-luvun rakennustyyli." (8)

Yrjö Kankaan puhe lienee ollut eräs niistä avauspuheenvuoroista, joiden aikaansaamien käytännön toimien johdosta Lapuan keskustaan nousi jokimaisemaa ja latomerta kuvaava raivaajapatsas. - Määrätietoisin raivaustoiminta niin Alajoella kuin muuallakin Lapualla on keskittynyt voimakkaasti viime vuosisadan loppupuolelle, jolloin juuri suoviljely on elänyt kukoistuskauttaan. Lapuan historiankirjoittaja toteaa: "Suuresti katsoen oli 1900-luvun alussa varsinainen viljellyn maa-alan laajentaminen ohitse." Puhuroon Vallin (1843-1924) aikalaisineen viitoittama polku alkoi siis olla loppuun kuljettu.

Toki raivausta on suoritettu Hellanmaan seudulla vielä pitkään 1900-luvun puolella aivan samoin kuin on suoritettu savenajoakin. Vielä aivan viime vuosina on Hellanmaahan syntynyt järeiden koneiden möyrimänä suomaastoihin muutamia hehtaareja uutta peltoa.

"Kontua poltettihin ja mättähillä piiskattihin"

Tuskin nyt sentään Hellanmaassakaan on mättäillä piiskaten lapsia kurissa pidetty, vaikka jostain tuo leikkisä sanonta lienee alkunsa saanut. Symbolisoisikohan se ainoastaan sitä, että pehmein lyönnein on kylän lapsia kuritettu.

Hyvää lämmitysainetta oli tuo raivaustyön sivutuote "mättähät" eli "konto". Vaivaloista käsiteltävää, kuivailtavaa ja varastoitavaa, mutta todella hyvää polttoainetta, joskin hiukan siivotonta kotitalouksissa käytettäväksi. Hellanmaassa jos missä sitä todella käytettiin. Juho Herttua kertoi, että ojia tehtäessä turvetta nostettiin ojanpenkalle kuivumaan ja kuivatuksen jälkeen "mättähät" nosteltiin pinoihin odottamaan varastoihin vientiä. (1)

Helvi Yli-Kuivila muisteli Hellanmaan koulun naapurissa elänyttä Kuuselan Fiinaa, joka poltti mökissään aina mättäitä. "Itse hän nosti nevalta mättäitä ja itse raahasi ne selässään parin kilometrin matkan. Kuuselaan liittyi aina mättäiden haju." (2)

Toinen raivauksen sivutuote oli kannot, joita hellanmaalaisilla takkatulilla paloi tuhansin kuutioin. Kustaa Kankaanpää kertoi kokemuksiaan sodanjälkeisiltä vuosikymmeniltä: "Mä kokosin kantoja monta traktorikuarmaa, kun poika oli kääntäny maata." (3) Ennen sanottiin, että " se kuokkii tuon vainion kannoolla" tarkoittaen sitä, ettei muuta palkkaa pellon tekemisestä maksettu suosta nousseiden kantojen lisäksi. (4)

Arvi Niemi puolestaan kertoi, että heillä halot polttopuina olivat kauan aikaa tuntemattomia. Aina oli kantoja varastossa. "Minä kuakiin kolomen kuakkalavan paksuurelta kannot pois, pelto vuares. Niin tuli hyvää maata ja talaven puut. Se oli kolomen hehtaarin maa Ketoolan korves ja siälä saattoo olla kolomekkin kantua metrillä. Joulun erellä kannot ajettihin kotia. - Ne kulkivat tualta jopa 10 kilometrin päästä yksinääset naiset täälä päin kuakkimas kantoja. Kökällä sitten ajettihin ne niille kotia." (5)

Puhuroon Vallin hyvät tyäroskat

Juho Iisakinpoika Vallin eli Puhuroon Vallin kuivakas hahmo saisi olla siinä muistomerkissä, joka ehkä Hellanmaahan joskus raivaajille saatetaan pystyttää. Miehestä on sanottu, että hän kulkee "tämän raatajain saaton alkupäässä sitkeyden, työhalun, työn laadun sekä raivatun alueen laajuuden ja kaivettujen ojien pituuden huomioon ottaen".

Puhuroon Valli oli syntynyt 27.12.1843 Ylistarossa. Hän raivasi tilan itselleen jo asuessaan Prepulan Hökinsaaressa 1877 alkaen, mutta perhe joutui tilan hallaisuudesta ja monista muista vaikeuksista johtuen sieltä lähtemään.

Pitkäaikaisin asuinpaikka Vallilla oli Hellanmaan Puhdonmäki. Torpanpaikka kuului Saarenpään tilaan ja sinne Valli rakensi talosta ostamastaan hylätystä "vesiköökin" kehikosta tuvan. Perhe asui vuokralla Saarenpäässä, jossa vaimo (Sofia Jaakontytär Liuhtarla) kutoi kankaita. Kun Valli sai Puhdossa tupansa valmiiksi oli vaimo jo (1895) kuollut eivätkä lapsetkaan enää pitkään hänen mukanaan kulkeneet.

Neljä vuotta myöhemmin Valli meni uusiin naimisiin Maria Hermannintytär Kankaanpään ( s. Vainionpää) kanssa. (1) Siitäkin on kansan suussa liikkunut omalaatuinen tarina. Valli otti toisen vaimon ensiksi "vaaliille" eli kokeille. Kun häneltä sitten kysyttiin, onko ehdokas sovelias niin Valli tuumiskeli:

- Kyllä se muutoon, mutta perunoosta se kuarii vähän liian paksun kuaren. (2)

Hellanmaan lakeuksilla Juho Vallista tuli se ojankaivun suurmies jonkalaisena hänet tunnettiin maanviljelyspiireissä yli maan. Hän oli Suomen Suoviljelysyhdistyksen merkkimiehiä. Mustialan agronomikurssi kävi ainakin kolmena vuotena tutustumassa suoviljelyksillä. Näillä kerroilla Valli oli "kunnollisen ojankaivajan esikuvana".

Puhdon seudulla Valli teki ojia kilometritolkulla. Hänestä oli siihen aikaan laulunpätkäkin: "Puhuroonjärvellä valakia palaa, Valli siälä lämmittelöö." (3)

Maanviljelysneuvos Jalo Lahdensuo on arvellut Vallin kaivamien ojien yhteispituudeksi 200.000 metriä, eli Lapualta Jyväskylään. Ja siinä on vasta ojat. Peltoa hän kuokki monia hehtaareja ja tekipä vielä teitäkin.

Vallista on riittänyt tarinoita, tosia lienevät kaikki: "Kun Valli tarttui reikäleipään, haukkasi jonkun verran ja taas välillä istuallaan uinahti keskellä syöntiä, ei kädessä lopulta ollut kuin leivän reikä. Eikä kolmen kannun pannullinen keittoa läheskään aina ollut liikaa." (4)

Mutta halvalla meni raivaajan työ, aivan liian halvalla. Niinpä Vallikin sanoi joskus itsestään alistuneesti: "Joka penniksi on luatu, se penninä pysyy." (5) Mutta mestarin tunnot Vallilla oli, eikä toki suotta. Nuoret agronominplantut pyysivät kerran häntä tekemään pienen kappaleen ojaa alusta loppuun, että näkisivät kokonaisuuden. Siihen Valli oli sanonut: "Ei mua tarvitte neuvua! Kyllä mä ittekkin tiärän!" (6) Opiskelijanuorukainen oli kerran kehottanut häntä vaihtamaan puupesäisen lapion markkinoille tulleeseen rautalapioon. Siihen Valli:

- Kuules nyt poika! Kun kaivat ojaa niin palio kun minä niin sano se sitten vasta! - Valli kaivoi ojansa puupesäisellä, raudoitetulla lapiolla.

Kerran kerrotaan Mustialan johtajan, professori Gösta Grotenfeltin kysyneen Vallilta, kuinka kauan tämä arveli jaksavansa pitää yllä samaa työkurssia. Valli oli vastannut: 'Laakes-Feerulla on hyvä kurssi kuakittaa ja mulla hyvä kurssi kuakkia. Sillä on rahaa ja mulla hyvä selkä ja hyvät tyäroskat'." (7)

Mutta joskus mestari pudotti isäntänsä maanpinnalle sanomalla asiat hyvin halkinaisesti ja todesti: "Ei Laakes-Feetu mikään viljelijä oo, minä soon, joka maan kasuamahan paan." (8)

Vanhemmiten monet sairaudet alkoivat vaivata raatajaa. Usein hän valitteli: "Mull'on tua seljänvilu, ja yskä niin maharotoon." Syyksi mies epäili sitä, kun hän kovassa työssä painoi silloin tällöin "höyryävän päänsä kydön ojan kosteaa ja kylmää sivua vasten". (9)

Valli muutti Puhdosta 1914 Hantulaan "tuulilta suojaan", kuten hän oli sanonut. Sinne hän rakensi kuuluisan "junansa", huoneet, eläinsuojan ja ladot perä perää viljellen vielä pappilasta vuokraamiaan maita.

"Hantulassa ollessaan Valli sai kokea myös erään elämänsä kohokohdista. Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseura kokouksessaan 15. p:nä huhtikuuta 1910 Kankaan-Hellanmaan Maamiesseuran suosituksesta myönsi hänelle raivaajapalkinnon, niin kuin 24:lle muulle sellaiselle raivaajalle piirinsä alueella, 'jotka maanraivauksella y.m. sellaisilla töillä ovat itseänsä erikoisemmin kunnostautuneet sekä saattavat siten olla esimerkkinä muille'. Palkintona oli kunniakirja ja 25 :- rahaa." (10)

Puhuroon Valli oli myös siitä hyvin erikoinen aikalaisensa, että hän opetteli lukutaidon lisäksi kirjoitustaidon "aikana, jolloin ei niillä kulmilla ollut ketään muuta sen taidon omistajaa kuin koulumestari ja koko pitäjässä vain aniharvoja". Valli kirjoitti oman elämäkertansa ja teki paljon almanakkamuistiinpanoja. Valli on eräiden tietojen mukaan antanut elämäkertansa eräälle toimittaja/kirjailijalle ja teksti on mennyt sen tien. Sen perään kyseltiin monta kertaa, mutta takaisin sitä ei saatu.

Löyhinkiluomalla mättäät pohjalta penkalle

Puhdon Vallin työtovereita ja seuraajia on ollut paljon. Eräs viimeisimpiä heistä Hellanmaassa oli Jussi Hautamäki, joka yhdessä veljensä kanssa puski elämänsä aikana ojaa "miehen mitan". Jussi kertoi syntyneensä ja kasvaneensa Reispakanmäen kupeessa, 4 x 4 mökissä, jossa heitä lapsia oli kaikkiaan seitsemän.

Pienikokoisuudestaan huolimatta Jussi on ollut todellinen voimanpesä, jolle suuren laskuojan kaivaminen on merkinnyt vain suurempaa haastetta ja pitkäaikaisempaa työmaata.

- Puhuroonjärvellä teimmä velien kaas laskuojaa, joka oli kymmenen metriä päältä. Löyhinkiluaman avaukses mestarit tariosivat meille puupyärääsiä kottikärryjä, joilla olis saanu flankkuja pitkin kuskata ravat penkalle. Toiset ottivat ja toiset porukat rakentivat luiskahan apulavoja, joille paiskittihin ensin ja siitä porukan toiset jäsenet hoitelivat mättähät penkalle. Ei me Einon kaas tarvittu mitään. Kottikärrytkin olisivat ollehet vain vaivoona. Kun osas oikialla lailla irrootella mättähät lapiosta ja joustavasti heitellä, niin lentivät helaposti vaikka kuinka kauas.

Jussi Hautamäki kuului siihen ojurien ikäluokkaan, jonka aikana koneet ovat korvanneet lapiomiehen. Hellanmaan työnantajat huomioivat Jussi Hautamäen elämäntyön Lapuan Maatalous- ja Teollisuusnäyttelyssä. Hänelle luovutettiin Hellanmaan maamiesseuran esittämä ansiomerkki. Kunniakirjan sanamuoto on seuraava: "Johan Hautamäki on saanut pitkäaikaisesta ja menestyksekkäästä työstä maatalouden hyväksi Maatalousseurojen Keskusliiton hopeisen ansiomerkin 3.8.1968." (1)

Tiedon kautta taitoa

"Maamiehen ei tarvitte osata lukea ja räknätä, tarvittee vain osata ajaa sontaa ja uskoa keisariin", sanoo vanha sananparsi. Jos tuo totuus olisi kautta aikojen pitänyt paikkansa ei hellanmaalainen maatalous olisi nähnyt sitä huikeaa kehityksen kaarta, joka lyhyenä aikana on koettu. Tietoa on tarvittu ja sitä on hankittu. Vielä 1800-luvun lopulla sanottiin "herraspiireissä" aivan yleisesti: "Pääelinkeinomme vaurastusta on enimmän ehkäissyt kansan alhainen sivistyskanta." (1)

Jaakko Tienhaara totesi maamiehen ammatillisesta neuvonnasta, että "toinen oli hyvinkin ´hakki´ ottamaan neuvosta vaarin, mutta toinen viljelijä ei uskonut ketään. Toiset pitivät apulantoja täysin humbuukina. - Joku saattoi vielä sotien jälkeenkin trossailla: En minä monta säkkiä apulantaa oo ostanu, mutta savia piti ajaa kovasti. Iisakki Eemeli Tienhaara puolestaan sanoi, ei se "paraskaan valistus taharo koskaa olla viisasta. Vasta syksyllä tiätää onko keväällä oltu oikiahan aikhan matkas". (2)

Mutta ennen kuin vuosisadan vaihteen pellonlisäyksen pysähdyspaikalle oli päästy oli tapahtunut suoranaisia mullistuksia, joista viestejä toivat mm. ne, jotka olivat saaneet käydä vaikkapa suuressa lännessä.

"Luonnollisen maanviljelyn tunnusmerkkinä viime vuosisadalla oli toisaalta suuri ihmistyön määrä, toisaalta pienet satotulokset. Kuokka ja lapio olivat yleisimpiä työaseita maataloudessa." (3) Lapio oli rautavahvistettu puinen pökkelö, joka ei niinkään sujuvasti maahan painunut. Puulapion jälkeen tuli rautalapio, jota Kustaa Kankaanpään mukaan kutsuttiin kiffeliksi.

"Kynnön syvyys oli enintään pari tuumaa, ja muokkausvälineenä oli yksinomaan alkuperäinen suorapiikkiäes. Niiden osuus peltojen muokkauksessa oli hyvin suuri. - Ruis oli valtakasvi maakunnassamme, sitä viljeltiin tavallisesti samoilla pelloilla, jotka olivat kesantovuorossa joka toinen vuosi. Ohra oli kylvöalojen laajuudessa toisella sijalla, kauran viljely oli esim. 1860-luvulla vielä varsin vähäistä." (4) Hellanmaalaiset vanhat isännät kertoivat, että ohran osuus Hellanmaassa ei menneinä aikoina ollut kovin suuri, koska sitä viljeltiin ainoastaan "puurovärkiksi".

Jos lähdetään johdattelemaan läänintasolta saakka 1800-luvun loppupuolen hellanmaalaisia kehitysnäkymiä niin Vaasan läänin Maanviljelysseuran perustaminen vuonna 1863 on varmasti ollut eräs voimakas sysäyksenantaja.

Mainita sopii, että maanviljelysseurassa oli alunpitäen 61 jäsentä, joista enemmistö oli virkamiehiä. "Toistuvat katovuodet pitivät mielialoja lamassa, ja suhtautuminen uudistuksiin ja parannuksiin oli silminnähtävän passiivista. Säätyero virkamiehen ja talonpojan välillä oli varsin jyrkkä. Monasti älykkäämpi herrassäätyyn kuuluva ´jymäytti pitkätukkaisia´, kuten sanonta kuului, ja tämä aiheutti talonpojan mielessä vieroksumista ja katkeruuttakin herrasväkeä kohtaan." (5) Hellanmaan kyläyhteisöä ajatellen voidaan ehkä kuitenkin sanoa, että tilanne oli hiukan toisin. Hellanmaassa alkoivat maanviljelysseuran kehitysajatukset näkyä melko varhaisessa vaiheessa.

Monissa kylän riennoissa samoin kuin ammatillisissa asioissa nousee 1800-luvulla vaikuttaneen Kustaa Tienhaaran nimi selkeästi esille. Vaasan Maanviljelysseuran jäsenenä hänet nähdään jo vuonna 1871 yhdessä mm. Lapuan kirkkoherra Hohenthalin kanssa. Sitä ennen (v.1868) on jäseneksi merkitty mm. maakauppias K.A. Lundqvist, jonka vaikutus Alajoen seudun maanomistajana ja raivauttajana on Lagerstedtin ohessa ollut merkittävä. Tuolloin Lapualta on seuran jäseneksi merkitty vasta parisenkymmentä isäntää joukossa useita "herrastaloja". Kauppias ja herastuomari Heikki Ketola eli Porola näkyy jäsenluettelossa Lapuan historian mukaan vuonna 1890. Seuran jäseneksi on menty jonkinlaisen hyväksymismenettelyn kautta, koska lapualaisista suuri osa on perustajajäsenen, Hellanmaan seudullakin voimakkaasti vaikuttaneen suurviljelijän, F.W.Lagerstedtin jäsenehdokkaiksi nimeämiä. "Ylipäätään oli talokkaan jäseneksi tulo maanviljelysseuraan eturivin maanviljelijän merkki. Normaalisti jäsenet viljelivät myös melko suuria pinta-aloja." (6) Jaakko Tienhaara (s.1897) muisteli, että isoisän aikana saattoi kävellä kolmisenkymmentä henkeä ruokapöytään, joten melko vilkas talo Tienhaara on ollut. (7)

Tienhaaran suvun tarinassa kerrotaan: Vuonna 1845 möivät Mikko ja Susanna talonsa tyttärelleen Justiinalle ja hänen miehelleen Kustaa Juhonpojalle eläkettä ja lunastusta vastaan. Kustaa Juhonpoika, joka nyt tuli isännäksi taloon oli kotoisin naapurista, Syrjämäestä. Eläkkeen lisäksi lunastus oli 82 ruplaa ja 84 kopeekkaa hopeassa. Tämä Kustaa Juhonpoika Härsilä, jota nimeä talon omistajat silloin käyttivät, otti osaa yleisiinkin asioihin. Hänet oli valittu seksmanniksikin ja sen jälkeen hänet aina tunnettiinkin Tienhaaran seksmannin nimellä." --- "Vaikka isäntä käyttikin Ylihärsilä-nimeä, oli talolla silti yleisesti nimenä Tienhaara. Kustaa Juhonpojalla ja vaimollaan ei ollut yhtään lasta. Sen vuoksi ja ettei talo vieraalle menisi ottivat he ottolapsekseen Justiinan sisaren tyttären Susannan, jolle antoivat sitten talonsa.

Sitten kun ottotytär tuli sille iälle valitsi hän puolisokseen Kustaa Iisakinpojan kotikylänsä Rajalasta, rikkaasta ja suuresta talosta. Kustaa Iisakinpoika sai kotoaan kai hyvän rahasumman, sillä hänen tultuaan isännäksi alkoi talo olla paikkakunnan rikkain talo. Hänen isännyytensä aikana rakennettiin Tienhaaran päärakennuskin sellaiseksi kun se nytkin on. Ja laitettiin talo muutenkin entistään parempaan kuntoon. Kustaa Iisakinpojan aikana olikin talo mahtavimmillaan ja koko lähiseudun mainittavin talo."

Vuonna 1877 oli Kustaa Iisakinpoika Tienhaaran omistuksessa pelto- ja kytömaata 103,7 tynnyrinalaa (8) Tienhaaran kirjanpidosta - hän piti asioistaan ja tapahtumista tarkkaa kirjaa - selviää, että esimerkiksi vuonna 1883 oli talossa yhteensä 58 riihellistä puimista, joista tuli viljaa yhteensä 737 tynnöriä 24 kappaa. (9)

Toinen eturivin talo oli tietysti Sinnemäki, jo viime vuosisadan lopulla 75 peltohehtaarin tila, jonka isäntien vaikutus kylän, kunnan ja ennen kaikkea seurakunnan asioissa tulee tässä kirjassa eri yhteyksissä esille. Sinnemäen talo on ollut Jaakko Sinnemäen (s. 1820) ajoista lähtien Hellanmaan ykköstaloja niin viljellyn pellon määrän kuin viljelysmenetelmien ajanmukaisuudenkin suhteen.

"Kun hänen isänsä, joka myöskin oli omistanut Sinnemäen torpan Saarenpään maalla, kuoli vuonna 1847, sai hänen poikansa Jaakko periä tämän tilan; ja ahkeruudella sekä toimella sai sen hyvään kukoistukseensa. Niihin aikoihin heräsi nimittäin Pohjanmaalla maanviljelys ennen aavistamattomaan virkeyteen. Ruvettiin soita viljelemään ja tulokset olivat suurenmoiset. Innolla ryhtyi Sinnemäki uusiin viljelytapoihin. Hänen varallisuutensa karttui. Isältänsä perimänsä torpan hän lunasti perinnölliseksi verotaloksi noin viidenkymmenen luvun alkupuolella, ja lisäsi maaomaisuuttansa uusien tilojen ostamisella, niin että hänellä lopulta oli melkoinen talous." (10)

Jo Jaakko Sinnemäen isännyyden aikana on taloa kuvailtu sen aikaisin pohjalaisin "mainoslausein": "Jos milloin, lukijani, olet matkustanut tietä, joka Lapuan Hellanmaan kylän kautta vie Härmään, ei liene jäänyt sinulta huomaamatta yksinäinen punainen talo mäenrinteessä kaunisten huojukoivujen suojassa ja kuusimetsä sen vihreänä taustana. Kaunis paikka ynnä talon koko ulkoasussa nähtävä järjestys sekä hyvä varaisuus jättää katsojalle miellyttävän muiston."

Jaakko Sinnemäen pojasta, herastuomari Juho Sinnemäestä on hänen elämäkerrassaan todettu: "Perittyään isänsä kuoltua 1893 puolet Sinnemäen talosta Juho Sinnemäki alkoi isännyytensä, joka kesti kolme vuosikymmentä ja jonka aikana hän laajensi taloaan. Viljelijänä hän oli erittäin täsmällinen ja huolellinen, isäntänä alaisilleen sopuisa ja isällisen huolehtivainen. Itse hän oli työteliäs, ensimmäinen kaikissa töissä. Vielä myöhemmällä iällä, kun luottamustoimet veivät runsaasti hänen aikaansa, hän tapasi kirkolta palattuaan lähteä työhön. Näin pysyivät viljelykset mallikelpoisessa kunnossa." (11)

---

Vähitellen isäntiä alkoivat valistuksen myötä yleisimminkin vaivata mietteet, miten pellosta saisi enemmän irti. Avuksi tuli neuvonta ja tekniset välineet sitä mukaa, kun niitä kumpaakin oltiin valmiit ottamaan vastaan.

Kahden hevosen vetämä "möyrä" oli jo melkoinen "kone" ken sellaisen pellolleen sai. Pysyäksemme edelleen Jaakko Tienhaarassa hän kertoi, että "isoisän möyrä oli kyläs nähtävyys, sitä käyyvät kylälääset kattomas ja kauempaakin. Rengit ajoovat ja näyttivät, jotta kyllä sillä maa kääntyy paremmin kun lapiolla." Liekö sitten ollut samainen "Skotskan-aura" jollainen 1863 syksyllä oli esittelyssä Isokyrön näyttelyn yhteydessä pidetyssä kilpailussa ja jota ohjastivat "erityisen opin" saaneet viisi kilpailijaa. (12)

Yhden hevosen vetämällä fältillä kynnettiin sänkipeltoja. Näitä yhden hevosen fälttimiehiä saattoi Tienhaaran pelloilla olla yhtä aikaa 7-8. Jaakko Tienhaara kertoi edelleen, että vellikellon soidessa hevoset pysähtyivät. Valkoinen hevonen ei mennyt enää silloin minnekään, sitä ajoivat usein naiset. (13)

Kyntäminen raiviolla ei ollut mitään "taitamattoman" puuhaa. Kannonkäkkäröitä nousi jatkuvasti maasta kyntäjän kiusaksi ja usein karahti niin pahasti, että hevosen rintapielet ja "ruamat" olivat lujilla. Kyntäminen vaati tottumista sekä hevosen ja miehen hyvää yhteispeliä. Heikki Isoluoma muisteli itseään vanhempien miesten kertoneen, kuinka toiset hevoset oppivat ennakoimaan lähestyvän vaaran. Kun hevosen jalka sattui kantoon löysäsi se heti vauhtia ja jos ajuri vaistosi asian oikein, niin törmäykseltä saatettiin välttyä. Kaikki eivät aina kuitenkaan vaistonneet, vaan komensivat ajokkia rajummin eteenpäin arvaamattomin seurauksin.

Paljon on puhuttu siitä, kuinka risuäkeillä ennen muokattiin maata, kun pelto oli ensin sahralla pinnaltaan hiukan rikki raavittu. Toijanniemen seudulla on vaikuttanut Anttoni, jonka mukaan puhutaan vieläkin Anttonin kydöstä. Tarina kertoo, että hän itse veti äestä perässään. Liekö sekään ollut risuäes.

"Anttoni oli Hangasmaan sukua. Hän oli ollut Amerikassa ja uskoi Palokalliolta löytyvän malmia ja ampuikin sinne joitakin 'pähkööksiä' tutkimuksia tehdessään. Anttoni raivasi Löyhinkinevalle uudismaan. Kiviniemestä Toijanmäelle päin, vasemmalla puolen tietä, oli 1950-luvulla ennen tien levittämistä vielä ojanpenkat näkyvissä." (Seppo Kangas)

Risuäesaika on niin kaukaista historiaa, että Kustaa Kankaanpääkin totesi sellaisen nähneensä ainoastaan Helsingin Seurasaaressa. Mutta sitten oli käytössä puinen äes, joka Iisakki Eemeli Tienhaaran mukaan "meni kovas maas poukkoollen kun kurkeloonen". (14)

Viime vuosisadan lopulla ilmestyivät pelloille Vassin tiikerit. Hellanmaa on vuosikymmeniä ollut siinä onnellisessa asemassa, että se on saanut toimia ikäänkuin maatalouskoneiden koealueena. Näin tieto uudenlaisista maanmuokkauslaitteista on ollut usein tuoretta, eikä toisen ja kolmannen käden tietoutta. Naapurikylässä, Ylihärmän Kankaankylässä, on viime vuosisadalta lähtien taottu ja valmistettu maatalouskoneita, joista vanhimmat ja tärkeimmät ovat juuri tarkk'ampujan poika Jaakko Vassin valmistamat rullaäkeet. (Katso teollisuus)

Luonnonkorjuusta viljelyyn

Raivaustoiminnan edistyttyä ja peltojen näin laajennuttua heinän niittäminen luhdilta ja Löyhinkiluoman rannoilta muuttui vähitellen heinänviljelyksi. Mutta varsinaiseen koneaikaan oli vielä pitkä matka, joten viikatemiehet liikkuivat heinäaikaan suurin joukoin.

Timotein viljely oli Lapualla jo 1800-luvun puolenvälin paikkeilla melko yleistä. Näin oli pieneksi aluksi myös Hellanmaassa. Lapuan historia kertoo: "Samoin kuului heinänviljelyn tienraivaajiin Kustaa Tienhaara, joka oli kylvänyt heinää vuodesta 1868." (1) Hänet palkittiin maanviljelysseuran toimesta niittyjen hoidosta yhdessä Juho Talvitien kanssa vuonna 1897. (2) Mutta on selvää, että seudulla elettiin vielä suurelta osalta "luhtakautta". Monin paikoin veden vaivaamilla alueilla ei määrätietoista viljelyä suuremmin vielä harjoitettu. Jos rinnalle parhaille peltomaille olikin tullut jo peltoviljely, niin toisin paikoin oli kosteus hyvinkin lähellä. Kustaa Kankaanpää (s.1880) muisteli vuonna 1970, että heillä oli hänen nuoruutensa aikana Kankaankylässä "arentilla" talo:

- Meirän hevoonen istuu siälä kun koira. Ei se päriänny parina kun ei ollu pehemooses tottunu kulukemahan. (3)

Noista kosteikoista myöhäisin merkki lienee Puhdonjärvi, jota ei enää ole. Välissä on kuitenkin vain hyvin lyhyt ajanjakso, jota aikaisemmin järvellä vielä soudeltiin ja katseltiin sorsien leikkiä. Saara Jussila muistelee toisaalla tässä kirjassa, kuinka hän vuonna 1925 oli järvellä isän ja äidin kanssa soutelemassa. Jos senaatti lahjoitti läänin maanviljelysseuralle ensimmäisen niittokoneen palkintokoneeksi vuonna 1882 niin sen yleistyminen Hellanmaahan saakka otti vielä aikaa. Niinpä Jaakko Tienhaarakin muisteli vielä nuoruutensa aikaa sellaisena, jolloin "neliän aikana aamulla menthin viikatesniitulle ja silloin syäthin neljäkin kertaa päiväs". Tienhaaran mielestä niittokoneen tulo oli suurimpia keksintöjä, mitä maataloudessa on tapahtunut. (4) - Lagerstedtin veljeksillä oli niittokone jo vuonna 1877. Siihen saatiin myös Hellanmaassa tutustua. (5) Järviseutulaiset rengit ja piiat olivat päivitelleet, että "tokkopa tuo miehelle piisaa". (6)

Timoteinsiemenen viljely oli Hellanmaassa aivan erityisen merkittävä viljelylajike ja myös tulolähde. Peltoniemen eli Sinnemäen isäntärenkinä työskennellyt Iisakki Eemeli Tienhaara kertoi, että sitä se oli myös Sinnemäessä. Varhaissyksyn tullen leikattiin ensin ruis ja sitten timotei. Timoteilyhteet saatettiin sitoa rukiinoljilla, ettei siteissä vaurioitettaisi arvokkaita siemenpäitä.

Timotein puinti tapahtui Tienhaaran mukaan siten, että kaksi hevosta pantiin kiertämään luuvan lattiaa ja niiden jalkoihin paiskittiin kuivattuja lyhteitä. Näin tuli hyvää ja ehjää siementä. Tienhaara kertoi, että Hellanmaassa oli jossain vaiheessa myös heinänsiemenosuuskunta, jonka toimesta suoritettiin markkinointia. (7)

Juhlaa ja arkea laajoilla niityillä

Me emme osaa tänä päivänä kuvitella, millaista väen kuhinaa ja meteliä Alajoen vainioilla ja Hellanmaan niittylakeuksilla on ollut esimerkiksi heinänkorjuuaikana, jolloin väkeä on tarvittu todella paljon korjuutöiden suorittamiseen.

Jos pelloille lähtöä on katseltu kirkonkylästä käsin, on se merkinnyt heinäaikaan ikäänkuin juhlille lähtöä ja joki on jälleen ollut se käytetty kulkureitti.

Kun kirkonkyläläiset ovat lähteneet liikkeelle on se merkinnyt varmasti myös hellanmaalaisilla heinäniityillä, ellei nyt ihan osalliseksi ryhtymistä tuohon juhlaan, niin ainakin sivusta suuren näytelmän seuraamista. Ja jälleen Kaunissaaren seutu oli juhlanäyttämönä. Armas Luukko kertoo näin:

"Kun heinäkellot alkoivat soida Marketanpäivän aikoina, eri talojen venekunnat kokoontuivat yhteistä lähtöä varten Naamin rantaan noin kolme kilometriä alaspäin Lapuan kirkosta, missä kylä loppui ja Alajoen niityt ja suoviljelykset aukenivat." - "Näin alavalle jokirannalle muodostui joka maanantaiaamu kesän kauneimpana aikana ikään kuin markkinat. Ja markkinatuntua oli todella ilmassa. 'Naamin markkinoilla oltiin juhlapuvuissa ja häätuulella, satalukuisin hevosin ja aisakelloin, pelimannit ja laulukunnat mukana, veneissä viikon eväät piimineen ja aseitakin aivan kuin olisi lähdetty valloitusretkelle.'" - "Ennen kuin Naamin markkinoista selvittin matkaan, kyllä siinä oli melua ja elämää. Siinä ryypättiin ja tapeltiinkin, joskus lyötiin puukollakin, kun riita niin pitkälle meni. Nimismiehenkin täytyi olla maanantaisin Naamin markkinoilla järjestystä pitämässä, sillä silloin ryypättiin, kotona otettiin hyvät aamuryypyt, ruokaryypyt, vieläpä lähtöryypytkin, ja vielä matkalle otettiin pulloja mukaan, joista sitten usein maistettiin. Eikä maanantai, jolloin Naamin markkinoilla oltiin, ollutkaan mikään työpäivä, vaan matka- ja juhlapäivä." - "Usein yli 50 venekuntaa oli Naamin rannassa odottamassa lähtövuoroaan, niin että näytti kuin olisi oltu laivasatamassa. Erittäinkin naiset olivat pukeutuneet juhla-asuun. Heidän yllään oli valkoiset mekot ja raitaiset hameet, monenväriset kansallispuvut, joista ei puuttunut sinistä, punaista ja keltaista. Aivan tämä muistutti senaikuista hääväkeä. Mutta aivan erikoislaatuisen sävynsä Naamin markkinoille antoi se, että jokaisella hevosella oli ränkien rinnusteessa tai rängenjuurakossa iso aisakello. Ja hevosia saattoi olla satoja." - " Hevoset hirnuivat, aisakellot pauhasivat, kuka siunasi, kuka kirosi, kuka muuten rähisi omaan läjäänsä, jos oli nauttinut liian paljon miestä väkevämpää." (1) - Sitten lähdettiin työmaille. Kun päästiin Kaunissaareen ja siitä ohi se näkyi ja kuului myös Hellanmaassa.

Samoin ovat sivunneet Hellanmaata Raamatun ja Puhdon seudulla Lagerstedtin väen heinä- ja elonkorjuuseremoniat. Niistä kertoo Artturi Leinonen: "Komeina rivistöinä liikkui työväki vallankin heinänteon ja elonkorjuun aikoina Lagerstedtin tilojen viljelyksillä, pelloilla ja niityillä, ja olivat joku tai jotkut talon pojista usein ensimmäisenä astelemassa tai ajamassa työmaille mentäessä. Ne menemiset ja tulemiset olivatkin upea näky. Kymmeniä ihmisiä peräkkäin astumassa, pitkillä elolavoilla istumassa tai isoilla heinäveneillä soutamassa mentäessä Alajoelle, Kaunissaareen tai kauemmaksi Lapuanjokivarsille. Valkoiset paidanhihat, naisten värikkäät hameet ja valkoiset mekot, olkapäillä kiiltelevät viikatteet, haravat, leilit ja kontit, siinä oli sen ajan silmänruokaakin. Niin kuin oli laajoilla elovainioillakin kymmenine leikkaajineen ja pitkine kuhilasriveineen, kun aurinko paistoi kuumana kumartuneisiin selkiin, sirpit välähtelivät ja elokouralliset heilahtelivat suurin kaartein lyhdeläjiin." (2)

Heinänviejät torikauppiaina

Hellanmaan ja Alajoen seutu oli pitkiä aikoja heinäaitta myös ulospäin. Arvi Niemi (s.1893 ) muisteli, kuinka heinää vietiin talvisin Pietarsaareen. "Minäkin oli ajamas... Torilla sitten myithin. Kerran näillä reisuulla toin Isoontaloon Antille viinaa. Me oomma viälä viäny heiniä Pietarsaaren torille vuanna 1921." (1) Antti Hietakangas muisteli samanlaisia matkoja ja totesi myöskin matkoilla tavanneensa kaima-Antin. (2)

Jaakko Tienhaara (s.1897) muisteli vastaavia Vaasaan reissuja. Kulkureittinä oli vaihtoehtoisesti Ylistaro-Isokyrö-Vaasa tai Ylihärmä-Vöyri-Vaasa. Keli vaihteli usein matkan aikana rajusti. Alkumatkassa saattoi olla lumikeli, sitten miltei sulaa ja sitten taas lumikeliä. "Heiniä viäthin, kalaa tuathin ja piti se olla se viinalekkerikin takaasin tulles rees." (3)

"Kun sais markan kilolta"

Olisikohan ollut hellanmaalainen isomman talon isäntä, vai olisiko ollut sittenkin naapuripitäjästä; tämä juttu sopii molempiin. Isäntä torkahti kesken kaiken seurapenkissä ja vierustoverit kuulivat tämän mutisevan ääneen perin maallisia asioita:

-Kun sais markan kilolta!

Heinissä ovat hellanmaalaisten isäntien ajatukset aikaisempina vuosikymmeninä viipyneet usein pitkään. Heinämarkkinoiden hintaheilahtelu oli jonkinlainen "hex-indeksi", jota seurattiin tarkoin. Koko maakunta oli heinän ja timotein siemenen ylituotantoaluetta, mutta lähes metsätön Hellanmaan kylä oli muita enemmän niistä riippuvainen.

Heinänostajat, välittäjät, olivat avainasemassa, miten he tuotteita markkinoivat. Ostajia riitti omastakin takaa; oman kylän osuuskauppa, Alasaaren kauppias, Kirkonkylän kauppiaat, osuuskauppa etunenässä ja myöhemmin myös Pellonaitta. Yksityisistä ostajista on mainittava heinänsiemenkauppias Jussi Hietamäki. Heinää välittivät Hautalan isännät kolmessa polvessa; Aukusti, Martti ja hänen poikansa Jussi. - Aukusti hankki kerrankin sotien jälkeen heinää Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n metsätyömaille. Vapaista rautatievaunuista oli pulaa ja kirkonkylän kauppiaat eivät saaneet heiniään maailmalle. He katselivat ihmeissään ja varmasti hienoisin kademielinkin Aukustin lastauspuuhia. Aukusti oli osannut valita oikein; tärkeä vientiteollisuuden ala sai VR:ltä tarvitsemansa vaunut, sillä pitihän metsätyömaat huoltaa.

Hautalan Martti samoin kuin Pellonaittakin toimitti kuorma-autolla heiniä myös Keski-Suomeen. Tasamaan miehille olivat pahoina peikkoina suuret mäet, joita sieltä löytyi. Piti päästä korkealla paalikuormalla iljanteisenakin aikana ylös mäkeä, joka vain jatkui ja jatkui... Pohjalainen kekseliäisyys oli jälleen apuna; noita tilanteita ajatellen hitsattiin raudasta kiilamaiset topparit, jotka vikkeläliikkeinen apumies nopeasti työnsi takapyörien taakse. Jos takaisinmeno pysähtyi siihen, voitiin lähistöltä etsiä soraa pyörien alle. Joskus kuitenkin mentiin takapakkia ojaan saakka ja paalit levisivät maastoon. Kuhasenmäki Leivonmäellä oli oikea autoilijan painajainen.

Hautalan Martti oli kerran viemässä kuormaa Viitasaarelle, kun eräs Saarijärven mäki osoittautui voittamattomaksi.

- Paalit levisivät pitkin mettiä!

Kaikki meni lopulta kuitenkin hyvin. Heinillä oli kysyntää ja paalit saatiin myytyä metsään päin. Eikä tullut tappiota. - Seppo Kangas (1)

Kuljettiin prässööllä

Vuosikymmenten ajan oli Hellanmaan ja Alajokitien varressa tuttuja merkkejä suuret heinäpaalipinot odottamassa noutajaansa. Savenajo oli jo taakse jäänyttä muotia. Tilalla oli nyt "prässöö". Kylminä talvikuukausina häärivät latojen edustoilla paalausporukat pusertamassa urakalla heiniä paaleiksi. Pienessä pahvilapussa, paalilankaan kiinnitettynä, oli kylmän lakeuden puhurin kohmettamin käsin merkittynä paalin paino. Paalausmiehillä oli työssään käyttövoimana ainoastaan se, mikä rukiisella ravinnolla oli ranteisiin saatu. Se oli todellista urakkamiehen työtä.

Paalikonetta sanottiin pohjalaisittain prässiksi. Työssä tarvittiin kaksi miestä. Näitä urakalla prässääjiä olivat mm Tienhaaran Ville ja Heikki, Kuivilan Arvi ja Hakalan Martti sekä Peltokankaan Esko ja Eerikki. Vuorotellen oltiin syöttäjinä ja vuorotelleen "roikuttiin tangossa". Painettiin kymmenen paalia ja sitten oli vuoron vaihto. Kun paali oli täyteen prässätty, sitoi tankomies sen kahdesta kohtaa rautalangalla ja syöttäjä veti sillä aikaa heinäkoukulla paalin verran valmiiksi heiniä ladosta ulos.

Poutakesien "koreeta" heiniä oli ilo paalata, mutta joskus sadekesänä korjatut heinät pölisivät mahdottomasti. Lumihankikin mustui pitkälle tuulen alapuolella ja varsinkin syöttäjä joutui hengittämään homepölyä. Miksi kukaan ei sairastunut, on usein kyselty? Homepölykeuhko tuli tunnetuksi ja invalidisoi navetoissa työskenteleviä vasta 1980-luvulla, kun heinät paalattiin jo koneilla. Varovasti voisi arvailla, että suolan käyttö voisi vaikuttaa. Heinät suolattiin latoon pantaessa. Jospa myrkyllistä hometta ei silloin muodostunut. - Seppo Kangas (1)

Paalausennätykset

Työnteon otteet hioutuivat paalaustyössäkin tarkoituksenmukaisiksi ja tehokkaiksi. Turhia liikkeitä ei tehty. Otteissa oli "tappamisen meininki". Keskimääräinen päiväsaavutus oli 70 noin 50-kiloista paalia.

Peltokankaan Esko otti nimiinsä yksinpaalaamisen ennätyksenä 73 paalia eli 3700 kg heinää työpäivän aikana. Yhdessä Hakalan Martin kanssa he taas paalasivat 140 paalia päivässä, mutta silloin työtä tehtiin vielä kuun valossakin ja kotiväki lähti huolestuneena kyselemään poikien perään, että eihän vaan lato ole romahtanut kaveruksien niskaan. Sellaistakin saattoi tapahtua. - Seppo Kangas (1)

Korjuu ja puinti

Syksyn sadon korjuu oli oma lukunsa. Hyvin pitkään olivat sirppi ja viikate yksinomaiset korjuuvälineet, "voimakoneina" mies tai nainen.

Syksyn sää on monasti tehnyt korjuutöille tepposet. Nykyisin pahojen sateiden sattuessa saattaa suuriakin alueita jäädä korjaamatta, koska raskaat koneet eivät silloin sovellu korjuutyöhön. Tiloilla olevan vähäisen väkimäärän voimin on perinteisempi korjuumuoto täysin mahdotonta. Toisin oli ennen. Yritettiin yrittämästä päästyä. Niinpä Jalmari Riihimäki muistaa nuoruutensa ajoilta kuinka varhaisen talven tultua "Mariamäki kokos Pyhäänpäivän jäläkihin miähiä ja lumen seasta viikattehella krassasivat kauraa ja minäkin sirpillä leikkasin lapaaset käres". (1)

Eräältä toiselta vuodelta Riihimäellä on muistikuva ankeasta korjuukaudesta, jolloin talvi yllätti: "Ihamäes ja Mariamäes oli viälä perunankaivuu menos, kun silloon krökillä kaivettihin. Ihamäes laasthin lunta, mutta Mariamäki sanoo, jottei sitä laasta, kyllä siitä kesä tuloo. Pyhäänpäivän alaasviikolla oli sanottuna, kun vähä liiootteloo, niinkun kesäsyrännä ja kaikki itikat taas pihalla." (2) Hyvin kuvaava on entisaikojen tervaskantojen asenne työhön. Siitä pienenä välähdyksenä Kustaa Kankaanpään vakaa toteamus: "Ennen kaivettihin perunat krökällä. En moo kyllä koskaan perunamaalla konttinu." (3)

Niittokonetta sovellettiin myös viljan korjaamiseen, kunnes tulivat markkinoille" itseluovuttajat" ja "itsesitojat". Nevalaan hankittiin sitoja jo 1920-luvun alkupuolella. Antti Hietakangas muisteli, että naapurissa oli sitoja vuonna 1937. (4) Tuosta vaiheesta oli hiukan taas pidempi matka puimurikauteen. Johan Rantala kertoi, että "Lapualla ei ollut kun Kosolan ja Turjan yhteenen puimuri, kun me Rintamäen Olavin kaas ostimma yhteesen. Yhteesenä se oli meillä vain vuaren verran, kun se sitten jäi vain meirän taloon omistuksehen". (5)

Syksyn sadon puinti on käynyt läpi oman historiansa, hikisen ja nokisen. Iisakki A.Kuivila totesi, että viljaa riihessä kuivatessa "meni kaikki pois sellaanen joka oli pahaa". (6) Kustaa Kankaanpää vakuutti, että "jyvät kestivät monta vuatta kun ne oli riihikuivattuja". (7) Sehän se oli yleensä vanhemman polven selkeä kannanotto heidän seuratessaan uudenajan kiireistä korjuutouhua.

Riihen pistäminen eli lyhteiden asetteleminen kuivausparsille vaati oman ammattitaitonsa. Tienhaaran emäntä kertoi, että hänen kotonaan oli riihi, jossa oli väliparretkin eli kahdet parret päällekkäin. Vilho Rajamäki kertoi, että Hangasmaassa (Esa) oli "kolomipesäänen riihi ja kaikki riihet olivat kakspistoosia", joka tarkoittaa sitä, että jokaisessa riihessä oli kahdet parret. Mahtoi siinä olla urakkaa, kun niitä riihiä täytettiin. Halkoja kului kymmenin ja sadoin kuutioin kun kaikki riihet savusivat. Se olikin talvisin oma urakkansa, kun riihen plassille oli varustettava oma riihipino. Hangasmaan riihi sijaitsi nykyisen Esteri Huhdan talon vieressä, jossa on vielä viime vuosikymmenten aikana ollut riihikiukaita näkyvissä. (8)

Sitten kun riihellinen oli kuivattu seurasi tryskääminen, klupuaminen ja kepakointi. Se oli taitoa kysyvää työtä, kun kluvuulla lyötiin kolomoosta. Kahdeksan aikaan aamulla mentiin syömään, kun oli jo oltu ennen sitä pitkän aikaa riihellä. Lopuksi jyvät pohdettiin, jolloin äärehittet saatiin erilleen. Kevätkylvöt saatettiin viedä kuivauksen jälkeen luuvaan, jossa kiersi pari hevosta "klupujen" asemesta polkemassa lyhteitä. Oljet "koholittihin" käsin ja niistä tehtiin suurikokoisia lyhteitä. Rukiinoljilla oli luonnollisesti monta käyttöä, kuten esimerkiksi katto-olkina. (9)

"Viimmeesenä riihipäivänä oli parttenkoliaaset, oli joskus viinaakin. Ja silloon oli nisua kaffipöyräs. Parsien halakioomihin oli menny jyviä. Parsia piti kolistella, jotta jyvät tippuuvat pois." (10) Siitä on nimitys saanut alkunsa ja tuosta nimityksestä on myöhemmin kehittynyt juhlanimitys ja juhlahan se aikanaankin oli.

Se rupes pötköttämähän

Konevoimalla käyvän puimakoneen edeltäjä oli miesvoimalla ja pian hevoskierron voimalla pyörivä puimakone. "Taisi olla vapaussodan jälkeen kun Hellanmaahan tuli höyrykoneen voimalla käyvä tappuri. Ojalaanen oli puita piänimäs höyrykoneen pesähän. Koneenkäyttäjä oli isoo herra." (1) Juho

Rantala muisti nuoruutensa päiviltä, että "Juho Sinnemäes oli puimakone. Sen kaas kiärrethin taloosta taloohin. Sinnemäen vävy oli Ville Kujanpää, joka omisti sen puimakoneen." (2)

Tunnetuin puimakone Hellanmaassa taisi sittenkin olla Vihtori Perälän kone. Riihiväkeä piti olla joskus jopa 13 henkeä, että työ luisti. - Myllykoskella oli vuosisadan alkupuolella Matti Myllykosken talossa muutaman talon yhteinen puimakone. Koneenkäyttäjinä toimivat Sanfrid Rantala ja Matti Myllykoski. Kaleva Myllykoski muisti isänsä kertoneen, että "yhtymän suurella puimakoneella puitihin kerran isoos Rajalas 300 säkkiä päiväs."

Myöhemmin Myllykoskea ja Huhtalaa sekä osin Hellanmaatakin kiersi koneineen hööpakkalainen Matti Salminen ja hänen jälkeensä 50-luvun "Fergusonkaudella" kylän moninainen vaikuttaja Matti Kettula.

Heikki Isoluoma kertoi, että Alahellassa oli vuosisadan alussa jokitienvarren viiden talon ja parin Talkkarinkylän talon puintiosuuskunta. Osakkaat olivat Kustaa Hautala, Jaakko Isoluoma, Antti Hietakangas, Jaakko Ala-Hautala, Juha Yli-Kuivila sekä Juha ja Kustaa Talkkari. Yhtymä perustettiin vuoden 1915 paikkeilla. Puimakone oli kaksiakselinen, pyörien päällä oleva kone. Voimakoneena oli Wikström-merkkinen maamoottori, yhden pyöräparin varassa kuljetettava kone.

Ikätoverit tapasivat aikanaan muistutella Jaakko Isoluomalle (s.1888 ), joka oli voimiltaan tavallista vahvempi:

- Muistakko, kun sä panit kaffitunnin aikana yksistäs Wikströmin pyärään päälle. - Painoa moottorissa oli melkoisesti. (3)

Puimakoneet yleistyivät vähitellen ja voimakoneeksi tuli öljymoottorin jälkeen sähkömoottori. Sähkömoottorikaudellakin oli aluksi muutaman talon yhteisiä koneita, kunnes sitten miltei jokaisessa talossa oli oma puimakone. Myöhemmässä vaiheessa, 1950-luvulla traktoreista tuli myös "tappurin" voimakone ja puinti suoritettiin usein pellolla. Puimurit ovat hävittäneet tämänkin romantiikan. Nykyisin Hellanmaan seudulla on useita kymmeniä puimureita.

"Joko ootta maistanu..."

"Riihikuivalla" kaudella oli ensimmäisten uutisviljan puintierien jälkeen aina edessä kiireinen myllyreissu. Niissä oli ennen vanhaan oma hohtonsa. Rukiinpuinnin jälkeen pyrittiin ihan kilpailemaan siitä, missä talossa oli jo maistettu uutista. Juhlavaa oli sanoa taas naapurille:

- Kyllä tuloo hyvää uutisleipää. (Jaakko Tienhaara, T.yo).

Vesivoimalla ja tuulivoimalla toimivien myllyjen aika on ollut ohi jo vuosisadan vaihteessa. Myöhemmin käytiin myllyssä useammilla suunnilla; Vassin mylly oli luonnollisesti hyvin käytetty. Lapualla käytiin paljon, samoin Ylistaron Kylänpäässä ja vehnämyllyssä Ylistaron kirkolla.

Myllyreissut harvenivat 1950-luvulla vähitellen, kun "ihimisten jauhot" ilmestyivät pakattuina kauppojen hyllyille ja rehujauhot ryhdyttiin jauhamaan kotitarvemyllyillä. Aluksi sekin palvelu oli osin talosta taloon kiertävien mylläreiden varassa, mutta myöhemmin oma mylly ilmestyi moneen taloon. (1)

Kuivuriyhtymät olivat muotia

Viljankuivatuksella on myös oma historiansa. Riihikaudesta tuli jo edellä kerrotuksi, mutta moninaiset vaiheensa ovat olleet myös varsinaisen konekauden kuivatuksella. Eräänä esimerkkinä ovat Jokitien varren viljelijöiden yhteishankkeet.

Jokitien linjalla on ollut myös merkittävä kuivuriyhtymä, jossa alunpitäen oli osakkaana peräti 16 viljelijää. Yhtymä perustettiin olympiakesänä 1952, jolloin viljelijät joutuivat tavallista rajummin kuivatusongelman eteen. Ennen kaikkea askarrutti se, millä tavalla kapasiteetti riittää jos edessä on samanlaisia kasvukausia. Kukin viljelijä otti yhtymästä osakkeita viljelyspinta-alansa mukaisesti periaatteella yksi hehtaari ja yksi osake.

Aluksi yhtymällä oli 25 hehtolitran puulämmitteinen kuivuri, ja kun rinnalle saatiin "varaosiksi" toinen samanlainen, niin sillä kuivausteholla mentiin eteenpäin aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Vuoden 1961 paikkeilla ostettiin oman kylän tehtaalta, Hellanmaan kuivurivalmistamolta ilmakierrolla toimivat noin 20 hl tehoinen, puulämmitteinen kuivuri.

Seuraava vaihe olikin sitten jo saman valmistajan 70 hl öljylämmitteinen, jatkuvakiertoinen elevaattorikuivuri. Tässä hankintavaiheessa yhtymästä erosi omaksi ryhmäkseen viisi osakasta ja he saivat mukaansa vanhan 20 hl kuivurin. Kun yhtymän osakkaiden kokonaispinta-ala oli tähän saakka ollut 306 ha, niin alasta putosi nyt pois 94 ha.

Maatalouden yleinen kehitys myös tämän osakasryhmän kohdalla on osoittanut sen, että kuivuritarve on rajusti kasvanut. Säkkikauden jälkeen viljanviljely on lisääntynyt huomattavasti. Aluksi viljaa ryhdyttiin jokaisessa vaiheessa käsittelemään irrallisena ruuvityhjenteisillä kärryillä sekä myöhemmin kippikärryillä. (Heikki Isoluoma) (1)

Viljanviljelyalojen kasvaessa monet suuremmat tilat joutuivat tilanteeseen, että oli hankittava riittävätehoinen oma kuivuri. Tässä auttoi omalla tavallaan lähiseudulla toimiva ja jatkuvasti tuotekehittelyä harjoittava alan teollisuus. Niinpä alkuperäinen Alahellan kuivuriyhtymäkin menetti tätä tietä osan osakkaistaan, mutta yhtymä on ollut kuitenkin toiminnassa.