Tervaa ja kimröökiä kaikelle kansalle

Tervanpoltto on luonnollisena osana kuulunut kyläseutumme elinkeinoelämään aikana, jolloin tervalla on ollut moninainen kysyntä.

Hellanmaassa on luonnollisesti poltettu tervaa monessa muussakin paikassa. Näitä tervehaudan paikkoja on todettu ainakin Kranninmäessä, Haapamäessä, Puhdossa ja Kaunissaaressa. Hangasmaan myllyn seudulla Myllykosken rantamalla on tiettävästi ollut myös tervanpolttopaikka. Entisen Kustaa Perkiön talosta hiukan ylöspäin on Myllykosken luomassa laaja suvantopaikka, joka on saanut nimekseen Haudanlammi. Monien arvelut viittaavat siihen, että nimi olisi perua juuri tervanpolton ajoilta.

Myllykosken koulupiiriin kuuluvalla Kettulan kylällä on ollut myös tervahauta. Siitä paikka on kansan suussa saanut nimensä Hauta ja joissakin yhteyksissä sitä on kutsuttu Kiimahaudaksi. Taisto Riitamäen koti on sijainnut juuri tuolla paikalla ja niinpä hänen äitiään kutsuttiin Kiimahaudan Hiltaksi ja Taistoa Kiimahaudan Taistoksi.

Kimröökipajat savusivat

Kimröökin valmistus on Hellanmaassa ollut 1800-luvulla eräs tunnusomainen elinkeino. Erkki Lahtisen 1940-luvun lopulla kirjoittamassa Matti Hangasmaan (s.1897) haastattelussa kuvaillaan Vilpakanmäen kimröökitehdasta. Mestarina on toiminut Juho Haavisto, jota kylän kesken kutsuttiin Vilpakan Jaaniksi:

"Sen tehtaan suuruus oli vain 6 m leveä ja 12 m pitkä. Sen sisusta oli järjestetty niin, että keskellä oli aula ja sivuilla sellaiset karsinat, jotka oli verhottu säkkikankaalla sisältä, seinä ja katto. Lattia oli laudoista ja hyvin tiivis.

Tätä nokea poltettiin tervasta, sitä laitettiin sellaisiin pieniin saviruukkuihin, jotka sytytettiin palamaan, mutta piti valvoa, että se paloo vain kytöömällä. Tervan palaessa nousi siitä sellainen nokinen savu, joka takertui niihin säkkikankaisiin josta sitten kopisteltiin lattialle ja siitä laastiin pieniin sitä varten tehtyihin pyttyihin." (1)

Elina Rintamäki on muistellut Ala-Rantalan nokipajaa. Hänen mukaansa siellä tehtiin kimröökiä polttamalla puita. Hän tarkoittanee tervaksia, sillä Meeri Koivulan tallentamassa Fiina Mäkisen (s. 1866) muistelmassa puhutaan nimenomaan tervaksista.

Pääasiallisin kimröökin raaka-aine lienee kuitenkin ollut valmis terva ja se piti kaiken lisäksi olla hyvää. Kerrotaanpa sellainenkin tapaus, että kuortanelaiset tervanmyyjät, tahallaan tai tahattomasti, panivat raamattulaisten tervanhakijoiden kelkkaan tynnyreitä, jotka sisälsivät pelkkää "tervankusta". Asia havaittiin vasta kotona Raamatussa, jolloin piti tehdä jalkapatikassa toinen kelkkamatka Kuortaneelle hakemaan parempaa ainetta.

"Ala-Rantalassa oli oma nokipaja mettänlaidassa kujansuussa. --- Noen polttajana oli vakituinen mies, Kuustaa-niminen, Noki-Kuustaaksi sanottu." ( jossain muussa yhteydessä puhutaan Noki-Juhasta (Juha Kujanpää), mutta kysymyksessä lienee sama henkilö. Poltettu noki laitettiin sitten pienikokoisiin kannellisiin puuastioihin, nokipötteihin. Niitä tekivät monet kylän puusepät.

"Nokea käytettiin mm. mustaan maaliin ja se kuljetettiin hevospelillä Helsinkiin myytäväksi. Isoäiti kertoi, että siihen aikaan, kun ei ollut rautatietä, vietiin suuri kuorma nokea Helsinkiin. Noki oli kevyttä. Tulomatkalla lastattiin kyläkauppiaille tuotavaksi rautaa. Talolliset tarvitsivat rautaa kärrynpyöriin ja reen anturoihin. Naisväelle tuotiin kankaita ja lankoja." - Elina Rintamäki (2)

"Helsingin matkat kestivät päiväkausia. Siksi piti olla vakituiset yö- ja syöttöpaikat matkan varrella sekä matkaeväät hevoselle ja miehelle. Isoäidin isä oli kertonut kerran syöneensä lihaa, voita ja leipää. Talon emäntä oli ihmetellyt matkamiehen hyviä eväitä, johon isäntä oli trossaten vastannut:

- Matkoos syärähän mitä sattuu, kotona sitten parempaa."

Nokirahdit tehtiin talvella hyvällä vetohevosella. Isoäitini kertoi isänsä valittaneen, että tulomatkalla Helsingistä piti aina antaa tietä heinä- ja puukuormia ajaville hevosille, kun ajajat eivät tienneet, että hänellä oli raskas rautakuorma. Oli kuulemma ollut kova työ saada reki pois lumipenkasta. Ei silloin voinut ajaa kirkkohyssyä. - Nokituloilla tehtiin Ala-Rantalan päärakennus." - Elina Rintamäki (3)

Meeri Koivulan haastattelema Fiina Mäkinen on kertonut kimröökiä valmistetun siten, että "saunan pesässä poltettiin tervaksia, siitä kehittyi hyvin paljon nokia saunan seinille". Fiina Mäkisen mukaan kimröökillä vaihdettiin kaupungissa "suoloja, kalaa sekä olutta". (4)

Lapuan Joulu-lehdessä 1985 (5) on kerrottu, että kimröökiä olisi tehty polttamalla vanhoja ja märkiä kelttuja tai muita hitaasti palavia aineita". Sen tietämyksen mukaan näin olisi tehty ainakin Rantalan kylässä. (6)

Kimröökinpolttajia on ollut useita ammattimaisia. Heistä eräs tunnetuimpia oli edellä kerrottu Juho Haavisto (s.4.12.1848) eli Wilpakan paappa. Hän asui aluksi Hautalan maalla Ylistaron rajalla ja myöhemmin Vilpakassa Viemerön mäellä. Hän kuljetti tuotteitaan ympäri maata ja käytti välittäjinään myös Vaasan tukkukauppiaita. - Matti Palomäki toimi 1800-luvun lopulla myös ammattimaisena kimröökimestarina. Hän vei tuotteensa Vaasaan Tuomas Laurellin tukkuliikkeeseen. (7)

Kylän teollisuus ei ole ollut mitään näpertelyä

Naapurikylän itseoppineet teollisuusmiehet ovat aikanaan kylväneet laajasti taitojaan Hellanmaahan. Pellon muokkausvälineillä kansainvälistä tunnettavuutta saavuttanut tarkk'ampujan poika Jaakko Vassi (30.6.1859-9.6.1934) ja myöhemmän ajan teollisuusmies Ville Isosaari (1.7.1918-12.12.1964) ovat se kaksikko, joiden luomalta pohjalta on suurelta osalta noussut ylihärmäläinen ja hellanmaalainenkin teollisuus.

Eri lähteistä kerääntyneestä tiedosta on tämän kirjoittaja voinut todeta, että kylän teollisuushistoria on aivan ainutlaatuinen. Se on myös esimerkillinen osoitus siitä, kuinka yritykset ovat pystyneet tarvittaessa tekemään yhteistyötä. Vaikka pitäjän raja on erottanut edellä mainitut teollisuusmiehet Hellanmaasta on syytä kajota tässä yhteydessä heidän toimintaansa.

Vassin äkeet valloittivat maailmaa

Ensiksi on tietysti Jaakko Vassi eli Wass, kuten alkuperäinen nimi on kuulunut. Jaakko Vassi hankki sepäntaitonsa1800- ja 1900-luvun vaihteessa Amerikassa. Hän matkusti "rapakon taakse" viiden kaveruksen porukassa, mutta halusi jättäytyä työskentelemään maatalouden pariin amerikkalaiselle farmille muiden rientäessä tavan mukaisesti kaivoksille. Vassia kiinnosti maatalouskonekorjaamon toiminta. Siinä tehtävässä hän oppi tuntemaan sikäläiset maatalouteen sovelletut tekniikan ihmeet.

Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen Vassi palasi kotimaahan, Ylihärmän Kankaankylään, kunnostaen työtilakseen vanhan pajan. Vassin nimen tunnetuksi tekeminen alkoi, ja tunnetuksi se tuli amerikkalaistyylisen lautasäkeen myötä. Vassi rakenteli äkeestä oman muunnoksensa ajatellen nimenomaan kotiseudun peltojen muokkausta:

"Suomessa ei ollut silloin vielä pyöriviä 'rullaäkeitä' muunlaisia kuin suorapiikkisiä, joilla pääasiallisesti hienonnettiin mättäitä. Ankarasta kritiikistä huolimatta äes 'löi läpi', niin että Vassi alkoi rakennella niitä ja moniaita menikin ympäristön pitäjiin." (1)

Kun Vassin äestä oli monivaiheisesti kehitelty tuli siitä vähitellen eräänlainen maailmansensaatio. Vassi solmi sopimuksen vaasalaisen Gustaf Svanljungin kanssa äkeiden markkinoinnista. Oma toiminta ei laajentuneenakaan enää kyennyt tyydyttämään kysyntää, joten Pietarsaaren Konepajalle ja Jyväskylän Tikkakosken tehtaille myönnettiin sopimuspohjaisesti äkeiden valmistusoikeus. Lisenssillä äestä tehtiin myös Englannissa ja Sveitsissä. Tuhansin kappalein äestä myytiin Suomen lisäksi lukemattomiin maihin; Keski-Eurooppaan, Amerikkaan ja Australiaan, saipa Siperiakin osansa. Lopulta äkeelle hankittiin patentti Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Äkeiden menekki hiipui ensimmäisen maailmansodan aikana.

Ville Isosaari ja Maaseudun Kone Oy

Ville Isosaaren (1.7.1918-12.12.1964) ja Maaseudun Kone Oy:n tarina on oma lukunsa. Oli mies ja miehen ideat ja oli sopivaan aikaan tyhjillään oleva Kankaan-Ikolan osuusmeijeri. Tänä päivänä kaikki tietävät mikä on Maaseudun Kone Oy ja siihen liittyvä tehdasrypäs satoine työntekijöineen.

Kaikki alkoi siitä, kun Maaseudun Kone Oy perustettiin vuonna 1950 ja olkilietsojen valmistus alkoi. Kysynnän lisäännyttyä lietsoja ja lietson osia valmistettiin myös monien hellanmaalaistalojen riihenplasseilla.

Ville Isosaaren ideana oli kehitellä ajalle tarpeellisia tuotteita, jotka helpottivat maataloustyötä. Hän uskoi asiaansa ja yhdessä hellanmaalaissyntyisen puolisonsa Marian ( os. Kuivilan) kanssa loi yritykselle perustan sekä aivan persoonallisen yrityskulttuurin, joka on kestänyt vuosikymmenten tuulissa.

Vuonna 1960 on uutisoitu tieto, jonka mukaan yli sata lapualaista kävi töissä Ylihärmän tehtailla. Joskus on laskettu heistä hellanmaalaisia olleen ainakin viitisenkymmentä.

Ville Isosaaren varhainen poismeno sai aikaan sen, että hänen puolisonsa joutui ottamaan vastuun tehtaasta. Hänellä on ollut kykyä samalla tavalla kuin miehelläänkin pitää ympärillään tehtävänsä osaavia, vastuuntuntoisia ja tulevaisuuteen näkeviä henkilöitä, joiden visioimana ja vastuulla Isosaaren perheyritys on kyennyt kilpailemaan kehittämillään tuotantoalueilla ja kasvamaan konserniksi, jonka tuotevalikoima on tänä päivänä laaja.

Öljykriisin jälkimainingeissa 1970-luvun puolivälin jälkeen jouduttiin myös Maaseudun Kone Oy:ssä kriisivaiheeseen ja toimintojen uudelleen arviointiin. Vielä saman vuosikymmenen lopulla vuonna 1979 yritys jaettiin kahteen erilliseen osakeyhtiöön. Perustettiin uusi Maaseudun Kone Oy, joka keskittyi Kankaankylän tehtailla pelkästään traktoreiden ohjaamovalmistukseen. Junkkari Oy jatkoi Ylihärmän tehtaalla omin avainosaamisaluein." Myöhemmin konserniin on liitetty Junkkari Muovi Oy ja Juncar Oy, jonka kotipaikka on Lapua. Nykyisin yritysten vastuunkantajina ovat Ville ja Maija Isosaaren perheen jäsenet. Vuonna 1998 konsernin henkilöstön määrä oli yli 300 ja liikevaihto on kasvanut noin 250 miljoonaan markkaan. (1)

Kahden edellä kerrotun voimakkaan yrityksen perusvaikutusalueena on ollut pitkään Ylihärmän Kankaankylä. Vakavaraista vaurautta on muodostunut kylään vuosikymmenten varrella. Niinpä tämä Hellanmaan kanssa kiinteässä yhteistoiminnassa ollut kylä merkittiin maamme "vauraustilaston mittarissa" maakuntamme vauraimmaksi kyläksi. "Hyvien ihmisten kylän" perheiden keskimääräiset vuositulot olivat tilastokeskuksen tilaston mukaan 261.042 mk. Tilastokeskus on laskenut tulot ryhmitellen maan ja maakunnan postinumeroiden mukaan ja sehän ei ole välttämättä sama kuin esimerkiksi koulupiiri. Kankaankylän postitoimipaikan nimi on Rintakangas. (2)

Perälän pakarista se alkoi

Tässä yhteydessä on paikallaan kertoa myös se, että suomalaista suurpääomaa edustavan vuorineuvos Vilho Heikki Huhtamäen laaja ravintoalan yritystoiminta lienee saanut alkusysäyksensä Hellanmaassa. Heikki Porolan kaupan lähettyvillä toimi 1800 - 1900-lukujen vaihteessa myös Perälän pakari. Tässä pakarissa toimi leipurimestarina Wilhelm Huhtamäki, joka muutti Alavudelle ja ryhtyi siellä kokeilemaan mm. makeisten valmistusta. Eräät tiedot antavat kuitenkin ymmärtää, että tätä karamellikokeilua tai pientehtailua olisi suoritettu jo Hellanmaassakin. Toimittaja Hannu Levelä kertoo Ilkka-lehdessä Kauko Välimäen keräilyharrastuksesta ja kuinka juuri karamellipaperit ovat olleet hänen erikoisalaansa. Välimäki on kertonut toimittajalle, että maamme karamellituotannon aloittajana pidetään tehdasta nimeltään Helsingin Uusi Karamellitehdas. Se on aloittanut toimintansa vuonna 1890. Fazer on aloittanut vuotta myöhemmin. Mutta toimittaja Hannu Levelä kertoo, että keräilijä Kauko Välimäen tietojen mukaan "Wilhelm Huhtamäki on alan uranuurtaja, ellei peräti suomalaisen makeistuotannon aloittaja." Vilho Heikki Huhtamäki (s. Lapualla 1900) "painatti aikoinaan karamellirasiansa kanteen kuvan sopimusluonnoksesta, jossa isä luovutti pojalleen reseptin, jonka mukaisia karamelleja sanotaan tehdyn jo 1890". (1)

Vilho Heikki Huhtamäki lähti kulkemaan isänsä jalanjäljissä ja tuo tie johti sitten suomalaisittain todelliseksi monialayrittäjäksi. Kauppakouluopintojensa jälkeen Vilho Heikki Huhtamäki teki useita opintomatkoja ulkomaille nimenomaan siinä mielessä, että sai laajennettua tietojaan makeisten valmistuksessa. Kotimaahan palattuaan hän perusti makeistehtaan Kokkolaan (1920-1931). "Perustettuaan Huhtamäki-Hellas Oy:n hän johti sitä vv. 1931-1935, tuli myös viimeksimainittuna vuotena leipätehdas Ipnoksen johtajaksi ja perusti v. 1936 säilyketehdas Jalostaja Oy:n. Koottuaan nämä yhtiöt Huhtamäki-Yhtymäksi hän oli sen pääjohtajana vuoteen 1952, jolloin siirtyi yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi. Siihen kuului kaikkiaan kuusi tehdasta; suklaatehdas Hellas, Ipnos ja Jalostaja, likööritehdas Marli ja lääketehdas Leiras. V. 1954 yhtymä osti itselleen vielä Nordfordin viini- ja likööritehtaan." - "Vuonna 1943 Huhtamäki teki suurlahjoituksen luovuttaessaan Huhtamäki-Yhtymän osakkeista 62 prosenttia Suomen Kulttuurirahastolle, Työväen Akatemialle 9 prosenttia ja Turun yliopistolle viisi prosenttia." (2)

Myllykosken mylly

Ennenkuin sähkövoima alkoi pyörittää myllyjä, oli Lapuallakin tietysti käytössä suoraan luonnosta otettu energia, tuuli ja vesi. Vesivoimalla ei Hellanmaassa ole kosteudestaan huolimatta suuremmin myllyjä pyöritetty lukuunottamatta paria pitäjän rajan pinnassa toiminutta Löyhinkiluoman Myllykosken myllyä, jotka ovat paikkakunnan vanhimmat mekaaniset laitokset. (1) Lisäksi Isoluomassa Kiviniemen takana on tiettävästi ollut vesimylly. Sen sijaan tuulimyllyjä on kylälakeudella ollut kymmeniä.

Ilmi Myllykoski kirjoittaa Myllykosken kylän historiikissa: "Koskessa sijainnut mylly on ollut sangen vaatimaton, mutta koskimyllynä ainoa laatuaan paikkakunnalla. Muuta koskea ei mainitussa Löyhinkiluoman purossa ole, vaikka puro vallankin alajuoksullaan jo muistuttaa pienoista jokea. --- Löyhinkipurossa mainittu mylly on kaikesta päättäen kuulunut alkuperäisen talon varhaisimpiin rakennelmiin. Myllyä on käytetty laajan alueen jauhatustarpeen tyydyttämiseen rahtimyllynä. Koko laaja Lapuan Hellanmaan alue on ollut tämän vaatimattoman koskimyllyn varassa. --- Myöhäisemmällä ajalla on puroa useaan kertaan avattu, viimeksi 1930 vaiheilla insinööripiirin toimesta suoritettu Löyhinkiluoman avaus poisti kosken ja siinä olleet entisen myllyn rauniot, jotka siihen saakka olivat nykypolvenkin nähtävinä." (2)

Edellä oleva teksti antaa ymmärtää, että Hangasmaan mylly olisi ollut ainoa laatuaan, mutta asiaan on saatu lisävalaistusta ja on todettu, että toinen mylly keväisin vahvasti virtaavassa luomassa on ollut Huhtaan menevän tien tuntumassa, tiestä hiukan yläjuoksulle päin. Molemmat myllyt on löydettävissä 1800-luvun alkupuolelta olevasta Myllykosken tiluskartasta. (3)

Tuulimyllyjen aika

Tuulimyllyt olivat jo tutumpi näky tasaisella lakeudella. Hellanmaan tuulisella lakeudella on tuulimyllyjä melkoisella varmuudella ollut lukuisa määrä. Valitettavasti menneisyyden kuilu on jo niin leveä, että tiedot monista myllyistä ovat jo hävinneet. Viimeisimpiä kirjallisia tiedonrippeitä tuulimyllyistä löytyy mm. Hellanmaan Osuusmeijerin pöytäkirjoista. Meijerin hallitus on ostanut 1920-luvulla meijerin kaivon kehiä varten H. Alaselta ja veljekset Rajalalta tuulimyllyn yläkerrat. Kummallekin on maksettu 400 mk. Kun hirret on ostettu tällaisiin tarkoituksiin on niiden täytynyt olla siinä vaiheessa vielä lahoamatonta hirttä. (1)

Rajalan suvun päiväkirjoissa kerrotaan, 15 - 16 päivinä marraskuuta 1897 "satoo sulahan maahan lumen ja oli kova tuuli. Särki tuulimyllyjä ja luntakin tuli toista kyynärää paksulta." (2)

Alahellassa Malkamäen vainiolla on ollut tuulimylly niin ikään pystyssä vielä tämän vuosisadan puolella. "Kerrotaan, että Matin (Malkamäki s.1860) kuoltua 14.2.1917 putosivat myllyn siivet alas. Jälestä päin nähden symbolinen tapahtuma; korpien ja soiden raivaaja oli mennyt ja uusi aika alkanut. Symbolinen siinäkin mielessä, että uusi aika oli alkamassa koko kansan historiassa." (3) Hangasmaan tuulimyllyn on myrsky kaatanut 1890-luvulla, mutta Ylihellan Hautalan tuulimylly on purettu vasta 1900-luvun alkupuolella. Jaakko Isoluoman ostettua talonsa 1910 hän rakensi talon tuulimyllyyn uudet siivet, mutta myrsky repi ne muutamien vuosien kuluttua alas. Myllyn runko oli pystyssä vielä vuonna 1930. Antti Kaappola on kertonut, että hän oli purkamassa Hautalan tuulimyllyä. Hän kiipesi myllyn akselin päälle ja iski siellä seisten moukarilla myllyn siipiä irti. (4)

Myllykosken saha

Monipuolisen käsiteollisuuden ohessa kylän vanhin teollisuudenhaara on sahateollisuus ellei oteta huomioon Myllykoskessa sijainnutta myllylaitosta. Myllyn tarina on ollut lopussa jo ajat sitten, mutta vuosisadan alussa on kosken partaalla kytenyt muitakin suunnitelmia.

Myllykoskessa on 1800-1900-lukujen vaihteen paikkeilla virrannut vuoden "kosteimpina aikoina", eli keväisin, vahvat vesimassat. Paikallisilla isännillä on ollut suuria suunnitelmia kosken valjastamiseksi:

"Teollisuusyritysten joukosta löytyvä Myllykosken saha oli mielenkiintoinen laajalle pohjalle perustettu yhtiömuotoinen yritys. Sen paikkana oli Myllykosken putous Lapuan puolella Ylistaron rajalla. Alkuperäinen suunnitelma oli sellainen, että laitokseen piti tulla kaksi jauhatusparia, kuorimakone, yksiraaminen saha, pärevuolu, syrjäyskone ja höylä. Yrityksen osakepääoma oli 15.000 mk jaettuna 100 markan osakkeisiin. Lähes täysi määrä oli merkitty keväällä 1911, mutta lähteet vaikenevat myöhemmin laitoksen vaiheista." (1) Jotkut ovat esittäneet epäilynsä moisen hankkeen todellisuuspohjasta ja ovat olleet valmiita uskomaan, että hanke on täysin mahdottomana pysähtynyt pelkkään osakemerkintään.

Mainitun vuoden jälkeen Myllykoskelle perustettiin sahalaitos, jossa yrittäjäkumppaneina olivat kauhavalainen Annala, ylihärmäläiset Pöyhönen ja Uitto sekä lapualainen Antti Perälä. Saha toimi vuosina 1923-1925 Takanevan riihenplassilla. Sahaustoiminta loppui lyhyeen ja yrittäjät jatkoivat toimintaa Haapajärvellä. Lauri Juutila kertoi, että hänen mieleensä on jäänyt hyvin vähän muistikuvia sahaustoiminnasta, mutta sen hän muisti kuinka vanhemmat ihmiset ohikulkiessaan päivittelivät:

- Kun kräätärin peltoja sotketahan!

Vilho Rajamäki kertoi pikkupoikana olleensa Myllykosken sahalla "rimoja kiskomas". Siitä alkoi Vilhon "sahamiesura", sillä hän oli mieheksi vartuttuaan alusta lähtien Viemerön sahan miehiä, kun saha aloitti toimintansa veljekset Pihlajan omistuksessa. Vilho toimi vuosikymmenet Viemerön sahan asentajana eli "sahatällärinä".

Päreitä kainaloon ja katoille

Kattomateriaaleina olivat vuosikymmenten, vuosisadankin, pitkät oljet ja myöhemmin päreet.

Hellanmaassa oli muutamia pärehöyliä, jotka vuolivat päreitä koko kyläkunnan tarpeisiin. Alahellassa höylä oli oli Jaakko Kujanpäässä ja I.A.Kuivilassa. Jälkimmäisen höylä hankittiin sotien jälkeen ja se on edelleenkin käyttökunnossa. Samoin oli höylä myös Jussi Jalolla, joka höyläsi ahkerasti rahtia. Myllykosken pärehöylä oli Matti Myllykosken riihenplassilla.

Hyvin merkittävä yritys oli Jaakko Myllykosken maalla sijainnut yritys, joka eräänä sodanjälkeisenä vuotena 1940-luvun lopulla teki päreitä tuhansista mäntytukeista. Yritys osti suuret määrät tukkeja, jotka keväällä ja kesällä höylättiin päreiksi. Yritys työllisti joukon paikkakunnan nuorta väkeä toimien vilkkaimman ajan kahdessa vuorossa.

Päreet niputettiin erikoisvalmisteisilla laitteilla rautalankasidoksin sopivan kokoisiin nippuihin kuljetuksen helpottamiseksi. Yrityksen omistajat olivat muualta päin, rakennusmestari Laakso ja Turun seudulta kotoisin ollut Aaltonen. He jatkoivat yritystoimintaansa Lapualla.

Perälän sahalaitos - Pihlajan veljekset

Vihtori Perälä (s.1894) perusti sahalaitoksen 1920-luvulla, mutta se ajautui konkurssiin ja tuli tuhosi lopulta laitoksen. Sahaustoiminta ei kuitenkaan päättynyt, vaan palaneen tilalle rakennettiin uusi sahalaitos ja yritys jatkoi nyt toimintaansa Veljekset Eeli ja Samuli Pihlajan omistuksessa vuodesta 1933 lähtien. Heidän omistuksessaan sahaustoiminta oli aika ajoin melko vilkasta. Raami "tuhosi" puuta usein kahdessa "tuurissa". Sahan koneistoa modernisoitiin ja sahausta nopeutettiin 1960-luvulla merkittävästi, kun siirryttiin kahden peräkkäisen raamin sahaustyyliin. Sahausta kesti vuoteen 1982 saakka. Viimeisinä vuosina toiminta oli vähäistä ja lopuksi suoritettiin ainoastaan maakuntasahausta. Laitos paloi kokonaisuudessaan kesällä 1997.

Veljekset Pihlajan aikana Viemerön sahan toiminta oli paikkakunnan kannalta erittäin merkittävää. Saha osti vuosittain puutavaraa huomattavat määrät antaen jo metsätöiden muodossa paikkakunnalle paljon työtä ja metsän ostoilla edesauttoi näkyvästi alueen maatalouden hankintoja sekä edisti näin yleistä kehitystä.

Sahaustoiminta tarjosi kevättalvisin ja kesäisin työtä kymmenille miehille.

Jussin ja Saulin saha

Jussi ja Sauli Ala-Rantala aloittivat sahaustoiminnan kohta sotien jälkeen. He hankkivat sirkkelisahan vuonna 1947 ja muutaman vuoden kuluttua raamisahan (1951). Toiminta käsitti pääasiassa rahtisahausta, mutta jonkun verran myös ostettiin tukkeja ja sahattiin myyntiä varten erilaista puutavaraa. Toimintalopetettiin vuonna 1963.

Muutaman mutkan kautta Vassin mylläriksi

Vassin tarina ei päättynyt ensimmäisen maailmansodan tuiverrusten aikana äkeiden valmistuksen hiipumiseen. Yritystoiminnan jatkoksi tulivat mm. saha ja mylly, jotka käynnistyivät maailmansodan jälkeen. Sahausta suoritettiin kymmeniä vuosia kahden vassilaissukupolven johdolla, kunnes yritys myytiin hellanmaalaiselle Esko Vuorelle, joka oli toiminut jo sitä ennen muutamia vuosia itsenäisenä yrittäjänä.

Esko Vuori aloitti mylläriyrittäjyyden vuonna 1952 lähellä Martti Katteluksen taloa. Salama poltti myllyn vuonna 1955, jolloin hän siirsi toimintansa Pajulaan. Vuodesta 1959 lähtien hän on jatkanut omistukseensa siirtyneen Vassin myllyn ja sahan toimintaa. Sahurin ja myllärin taidot Esko Vuori on nuoruudessaan omaksunut Haapakoskella. - Joel Kangas toimi 1950-luvulla jonkin aikaa myllärinä, hänellä oli Viemerön mäellä vasaramylly.

Tiiliä leivottiin talossa kuin talossa

Sadoin kerroin siteerattu pohjalainen sanonta "Naapuri naapurin asumahan opettaa" pitää paikkansa ja erityisesti myös ylihärmäläisessä ja hellanmaalaisessa yritystoiminnassa. Jos kylässä ovat opettaneet toinen toistaan metallialan yrittäjät, niin ennen kaikkea sanottu piti paikkansa vaiheessa, jossa kylän muotiyrittäjyys oli tiiliteollisuus.

Tänä päivänä puhutaan paljon maatilatalouden rinnakkaiselinkeinoista, täydentävistä elinkeinoista, sivuelinkeinoista. Hellanmaassa oivallettiin tämä heti sotien jälkeen, sillä mitä muuta kuin maataloutta täydentäviä elinkeinoja olivat esimerkiksi monet tiili- ja metalliyritykset.

Eräs merkittävä yrittäjä kylässä on ollut Pentti Kankaanpää (1915-1997), sitkeä ja idearikas monialayrittäjä, jota eivät vastoinkäymiset päässeet lannistamaan. Hän aloitti tiiliteollisuudella jatkaen vastaavaa toimintaa mm. Viitasaarella. Tiiliteollisuudessa nimenomaan Kankaanpään veljekset Pentti ja Rolf olivat tien näyttäjiä.

Pentti Kankaanpää aloitti tiilituotannon välirauhavuotena 1940-luvun alussa. Sotien jälkeen hänen toimintansa oli eräässä vaiheessa jo melko laajaa, mutta epäonnikin oli kuvassa mukana. Pentti Kankaanpään tiilituotanto Hellanmaassa päättyi 1940-luvun lopulla, jolloin hän muutti pois paikkakunnalta. Hänen veljensä Rolf Kankaanpää jatkoi tuotantoa samoista lähtökohdista johtaen tehdasta vuosina 1948 - 1961. Sesonkiaikoina oli tehtaalla töissä parisenkymmentä miestä.

Lisäksi tiiliä tekivät eripituisia aikoja Martti Sinnemäki, Kustaa Kuivila, Jaakko Vähämäki, Jaakko Lepistö, Juho Herttua, I.A. Kuivila, Ville Herttua ja Kalevi Ojanen. Myllykoskella tiiliä tehtiin myyntiäkin varten ennen sotia mm. Juutilan talossa.

Jaakko ja Niilo Kankaanpää tekivät monenlaisia metallialan töitä, mm kattotiilikoneita. Pentti ja Jaakko tekivät eräässä vaiheessa savitiilikoneita.

Valde Niemi ja Jaakko Jaatinen tekivät kumpikin kattotiiliä omissa verstaissaan. He olivat niin lähellä toisiaan, että voivat tarkoin seurata kummalta tiilet menivät paremmin kaupaksi.

Kankaanpään Kuivurivalmistamo

Vuonna 1958 Pentti Kankaanpää palasi takaisin kotikylään. Hänellä oli mielessään uudet ajatukset ja uusi oli aikakin. Ylihärmäläinen kekseliäisyys ja yrittäjäsisu olivat nousseet voimakkaasti pintaan ja tukivat omalla alallaan maatalouden kaikkinaista kehitystä. Tähän joukkoon liittyi myös Pentti Kankaanpää. Hän perusti Hellanmaan Kuivurivalmistamo-nimisen metallialan yrityksen. Tehtaassa valmistettiin Näppärä-merkkisiä tuotteita, joista mm. eri kokoiset, monin vaihein kehitellyt viljankuivaajat olivat kysyttyä tavaraa. Niitä myytiin niin nopeassa tahdissa, että valmistuskapasiteetti ei tahtonut riittää. Parhaimmillaan Kuivurivalmistamon palveluksessa oli useita kymmeniä työntekijöitä.

Pentti Kankaanpäästä voidaan kaikkineen sanoa, että hän oli pohjalaisen yrittäjän perikuva. Hän vaati tuotannoltaan laatua, vaali sitä kunnianhimoisella tarkkuudella, mutta toisaalta oli markkinoinnissa valmis asiakasta tyydyttäviin ratkaisuihin. Hän osasi antaa arvoa vastuuntuntoiselle ja asiansa osaavalle työntekijäjoukolle. Vaikeita henkilökohtaisia ratkaisuja hänelle olivat ne vaiheet, jolloin sesonki hiljeni ja osalle miehistä piti sanoa, että se on taas loppu tällä erää.

Lapferro Oy

Kuivurivalmistamolle ei löytynyt Pentti Kankaanpään perheestä jatkajaa, joten valmistus lopetettiin ja teollisuuskiinteistö myytiin Lapuan kaupungille. Oman kylän pojan, Arto Kosken ja ylistarolaisen Jorma Loukolan omistama Lapferro Oy toimi Kankaanpään tiloissa vuokralaisena parin vuoden ajan. Yhtiöllä ei kuitenkaan ollut menestystä vaan sen toiminta loppui ja tehdas jäi tyhjilleen.

Velj. Ala-Talkkari Oy - kylän maamerkki

Pienen tauon jälkeen avautui neuvotteluyhteys tunnetun ylihärmäläisen teollisuusyrityksen, Veljekset Ala-Talkkarin ja Lapuan kaupungin kesken. Kylän edustajana neuvotteluissa mukana ollut Arvi Pajula kertoi, että lopulliset ratkaisut syntyivät lyhyessä ajassa.

Kaupunki päätti myydä kiinteistön edulliseen hintaan Veljekset Ala-Talkkarille, joka juuri siinä vaiheessa oli käynyt tilakysymyksistä tiiviitä neuvotteluja myös Ylihärmän kunnan kanssa. Teollisuuslaitos siirtyi nopeasti Hellanmaahan ja on jo juurtunut kylän maaperään.

Lapuan kaupungin kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä syntynyt ratkaisu oli kyläkunnalle merkittävä tapahtuma. Tänä päivänä entinen Pentti Kankaanpään teollisuuskiinteistö laajennettuine tonttialueineen ja uusine teollisuushalleineen siisti kokonaisuus. Vuonna 2000 keväällä valmistui yritykselle uusi, pohjapinta-alaltaan 3500 tehdasrakennus.

Vuonna 1955 perustetussa Talkkarin perheyrityksessä oli vuonna 1999 henkilökuntaa yhteensä yli 40 ja liikevaihto runsaat parikymmentä miljoonaa. Näin tehdas on jo monin kerroin välittömästi ja välillisesti tuottanut hyvän vastineen ratkaisuvaiheessa tehdyille kaupungin taloudellisille uhrauksille. Tehtaan tuotannosta huomattava osa menee vientiin.

Tehtaan tuotteista mainittakoon lämmitysjärjestelmät keskuslämmityskattiloista polttolaitteisiin, lumilingot ja kuivaheinäkoneet; hihnavetoiset lautasniittokoneet, niittomurskaimet edellisiin, keskipakopöyhimet, kelaharavapöyhimet ja viherleikkurit. (1)

Jussi Ala-Rantala ja Jusmara-tuotteet

Edellä jo esitellyn Jussi Ala-Rantalan (s. 1921) yritystoiminta ei tyrehtynyt sahaustoiminnan lopettamiseen. Hän siirtyi aivan toiselle alalle, metalliteollisuuteen. Kun sahaus vuonna 1963 lopetettiin alkoi vuosien varrella laajalti tunnetuksi tulleiden Jusmara-tuotteiden valmistus. Sahan paikalle rakennettiin tilava teollisuushalli vuonna 1983. Vuonna 1998 tuotantotiloja on laajennettu aina tuhanteen neliöön saakka. Jusmara-tuotannosta vastaa tällä hetkellä jo uusi sukupolvi, Ari ja Simo Ala-Rantala. Työntekijöitä on parisenkymmentä. (1)

Jaakko Kankaanpää ja traktoreiden rättikatot

Jaakko Kankaanpään (1912-1993) teollisuushalli sijaitsi lähellä Ylihärmän rajaa. Yhdessä Niilo Kankaanpään (1919-1989) kanssa hän teki aluksi erilaisia metallitöitä. 1950-luvulla Jaakko Kankaanpää aloitti kehittämiensä puristinten valmistuksen. Myöhemmässä vaiheessa hän valmisti Pentti Kankaanpään tehdastiloissa traktoreiden tuulisuojia, jotka olivat yleisesti käytössä ennen turvahytin tuloa. Myös jousiäkeet kuuluivat valmistukseen. Parhaimmillaan työntekijöitä oli kymmenen.

Jaakko Kankaanpään hallissa toimi myöhemmin muutamia vuosia Kavino Ky, jossa yhtiökumppaneina olivat Markku Koivuneva ja Juhani Kallio.

T:mi Esa Tienhaara

Esa Tienhaara aloitti metallialan yritystoiminnan vuonna 1960. Hän valmisti 30 vuotta erilaisia maanviljelyskoneita ja viljankuljetuskärryjä, keinuja, kiukaita ym. Yritys suoritti myös monenlaista alihankintaa. Työntekijämäärä vaihteli 10-15 seutuvilla. Toiminta lopetettiin vuonna 1990.

Esan talon monitoiminavetta

Esan talo Ylistaron ja Lapuan rajalla on pitkään ollut erilaisten yritysten toimipaikka. Talon tultua Kalervo Vilpakan omistukseen harjoitti isäntä karjattomaan maatalouteen siirtymisen jälkeen hankkimillaan koneilla puusepän ammattia talon tiilinavetassa. Hän valmisti lähinnä ovia ja ikkunapuita. Myöhemmin hän luopui koneista hankkien kuorma-auton, jolla ajoi mm. meijerikuskia. Myytyään autonsa liikennelupineen Hangasmaan veljeksille hän perusti Alanurmoon Vilpakan Putkivalmiste ky:n, jonka nimikilven alla Kalervo Vilpakan yritys Alanurmossa on vuosikymmenet toiminut ja toimii yhä hänen poikansa Jorman johdolla.

Kalervo Vilpakan jälkeen Esaan siirtyi 1950-1960-luvun vaihteessa myllykoskelainen Yrjö Hölsö, joka aloitteli sepänammattia jo kotonaan.

Pellonpaja

Uusien ideoiden kehitteleminen mielessään perusti Vilho Kangas vuonna 1962 Hölsön jälkeen Esan navettaan Pellonpajan. Kiinteistö oli nyt Jaakko Huhtalan omistuksessa. Toiminimen alla suoritettiin kehittelytoimintaa ja sen tuloksena syntyi mm. sen aikainen menestysartikkeli, porsitushäkki. Yritys myytiin vuonna 1966 ylihärmäläisveljeksille Veli-Pekka ja Väinö Takalalle, jotka aluksi jatkoivat toimintaa Vilho Kankaan luomalla pohjalla. Pian yritys siirrettiin kuitenkin Ylihärmään, jossa Pellonpaja toimii moninkertaisesti kasvaneena edelleenkin. Vilho Kankaan kokeilutoiminta ja aloitus oli siis Pellonpajan "siemenidea", josta on uusien isäntien omistuksessa kehittynyt vauras ja monipuolinen teollisuuslaitos Ylihärmässä.

Vilho Kankaan pajatoiminta ei loppunut Esaan, vaan kokeilua jatkettiin Pellonaitan yhteydessä, kun ensiksi "rinnakkaiselinkeinona" pidetyt siat ja lehmät oli hävitetty ja navetta muutettu pajakäyttöön sopivaksi.

Aikaisemmin oli kauppatoimintaan liittyen aloitettu keskuslämmityslaitteiden asennukset ja saumattomasti siihen sopi teräksisten maanalaisten öljysäiliöiden tekeminen. Säiliöpäädyt taottiin heittoprässiin tehdyllä työkalulla, vaipat hitsattiin ja säiliöt piettiin kahden juuttikangaskerroksen kanssa.

Karja- ja sikatalous tarvitsi ideoita ja tuotteita. Tuotenimenä Vektori otettiin käyttöön, mikä oli, samoin kuin Pellonaitta ja Pellonpaja, Vilhon veljen Kauko Kankaan ideoimia nimiä. Vuonna 1965 Suomessa aloitettiin sikojen kasvatus suursikaloissa. Sikalat tarvitsivat karsinaratkaisuja, lannanpoistojärjestelmiä, ruokintalaitteita jne. Olipa Vilholla kehiteltynä prototyyppiasteelle matkailukäyttöön tarkoitettu henkilöauton peräkärrykin. Peräkärryssä oli teltta, joka koottiin kärryn päälle ja näin siitä tuli nopeasti kätevä teltta-asunto. (1)

Lapuan Peruna Oy ja Kationi Oy

Kun Esan monitoimitalosta mennään kylän toiseen ääripäähän, Kiviniemenkujalle, niin vastassa on mitä nykyaikaisimmat teollisuuslaitokset, jotka elävät maatalouden tuottamasta raaka-aineesta. Lapuan Peruna Oy siirtyi Liuhtarista Kiviniemen alueelle ja sen seurauksena syntyi Raisio-yhtymän valomainoksen alla toimiva Kationi Oy. Molemmat yhtiöt asioivat monisatapäisen viljelijäjoukon kanssa. Lapuan Peruna Oy tehdaslaitos nielee laajan alueen tärkkelysperunatuotannon maakunnassamme. Näiden tuotantolaitosten myötä on myös hellanmaalainen perunanviljely merkittävästi laajentunut.Siitä on tuoreimpana osoituksena Matti Kankaan julkisuuteen antama uutinen, jonka mukaan kuusitoista tärkkelysperunan viljelijää Hellanmaasta, Tiistenjoelta, Haapakoskelta, Ruhasta ja Nurmosta ovat vuoden 2000 keväällä perustaneet Perunatiimi Oy:n, jonka nimissä on ostettu puolitoista miljoonaa markkaa maksava belgialaisvalmisteinen perunannostokone. Koneen tehoa kuvaa Matti Kankaan lehdistölle antama lausuma: "Kun ennen kymmentä hehtaaria nostettin koko syyskuun, nyt sama määrä hoituu parissa päivässä." (1)

Varjorannan Puutuote

Viime vuosina matkaan lähteneistä yrityksistä on paikallaan mainita Varjorannan Puutuote, joka valmisti aluksi mm. viehättäviä perinteisiä puuleluja. EU-säännösten tiukennettua leluille asetettuja erityistarkastusvaatimuksia valmistus lopetettiin. Nykyisin artikkeleita ovat teollisuuden kuljetuslavat ja pakkaustarvikkeet. Tilaustyönä valmistetaan myös leikkimökkejä ja koirankoppeja. Yrityksen on perustanut Timo Myllykoski harjoittamansa maatalouselinkeinon rinnalle.

Perälän yritystoiminta

Raamatunkylän Matti Perälä on ollut monipuolinen yrittäjä. Hän on toiminut K-maatalouskauppiaana sekä rakennusurakoitsijana. Rakennustoiminta käsitti lähinnä teollisuusrakentamista kaikissa pohjoismaissa. Nykyisin Perälän kiinteistöllä Ylihellassa toimii Ylihellan Perunankuorimo, joka toimittaa maakunnan erilaisille laitoksille kuorittua perunaa sekä mm. erilaisia vihannesraasteita. Perälän perheen toinen kuorimoyritys sijaitsee Ivalossa.

Minkit ja ketut

Kansalaisopiston toimesta innostettiin lapualaisia 1960-luvulla turkiseläinkasvatukseen. Lukuisissa koulutus- ja kurssi-illoissa oli paljon osanottajia ja eri puolille pitäjää syntyikin alan yritystoimintaa. Hellanmaassa perustettiin mm. Ylihellan Minkki Oy, jossa oli useita osakkaita. Toiminta hiljeni melko lyhyessä ajassa, mutta yksityisiä henkilöitä jäi jatkamaan muotiherkkää alaa. Heistä sitkeimpiä yrittäjiä ovat olleet Jussi Kujanpää, Vilho Herttua ja Heino Mansikkamäki. Pienehköjä yrityksiä on toiminut eri pituisia aikoja eri puolilla Hellanmaata. Jonkin aikaa Myllykosken lakkautetulla koululla asuivat Armi ja Arvi Tienhaara, joilla oli turkiseläintarha koulun maalla.

Toimintansa aloittaneita pienyrityksiä

Yhteiskunnan muuttuessa on myös suurempiin kyläyhteisöihin, niin myös Hellanmaahan, syntynyt uudenlaista yritystoimintaa, lähinnä yhden henkilön yrityksiä. Näistä on mainittava Kaisa Vilpakan kotipalveluyritys, Keijo Pajulan televisio- ja kodinelektroniikkakorjaamo sekä Leila Kontion parturi-kampaamoyritys. Raamatun tien varressa asuvalla Alpo Kuivilalla on moninaista yritystoimintaa; hänellä on höyläämö, salaojien kunnostuslaitteet sekä likakaivojen tyhjennyslaitteet. Kylältä löytyy myös useita kaivinkone- ja maansiirtoyrittäjiä. - Lapualla ja lähikunnissa on lisäksi runsaasti sellaisia yrityksiä, joissa omistajien sukujuuret löytyvät Hellanmaasta, joten voidaan aivan hyvin sanoa, että Hellanmaassa on kasvanut yrittäjämielistä väestöä.