manttaalinsa mukahan.

Kelpas kesänäkin keputella,

kirkkohonkin astuskella.

Uudet pieksut kepissä keikkui,

evähien keralla.

Kallis kirja kainalossa,

nahkoisilla kansitettu,

vielä varsin vaskitettu.

Siinä oli virret vienot,

ahdit sekä ajantiedot.

Näin kylän väki kulki

Malmbergin maineesta katsomaan,

Niilo Kustaata kuulemaan.

Kun hän saarnasi sappattina

syntiset sydämet vavahtivat.

Sanoi synnin kamalaksi,

puhui oman korskan matalaksi.

- Saarna kiivas, kova on

suruton saa tuomion.

Koski sana kovasti,

puhumana hengenmiehen.

Vääntyi jo västi selkään väkevän,

puukkojunkkarin häjymmän

juopporatin rallattajan

kylän raitin mellastajan

korttipelurin kovimman.

Röijy harmaa rustattiin

eroksi entisen elämän

rajaksi syntisen maailman.

Tuosta nuo jo tunnettiin

körttikansaksi katsottiin,

herännehiksi heidät.

V.K.