Evankelinen liike - toinen herätyksen aalto

Jos heränneiden toiminta on suuren osan historiastaan ollut organisoitumatonta seuraliikettä, niin samalla tavalla on toimittu myös evankelisen liikkeen piirissä. Yhdistysmäisenä toimintaa on Hellanmaassa ollut rukoushuoneyhdistyksen perustamisesta lähtien eli 1900-luvunalusta saakka. Varsinainen evankeliumiyhdistyksen paikallisosaston perustaminen ajoittuu vuodelle 1923 (4.3.).

Evankelisen herätyksen levitessä näille seuduille 1800-luvun lopulla alkoi myös liikehdintä Hellanmaassa. Kahden viikon välein kokoonnuttiin keskustelemaan hengellisistä kysymyksistä. "yhteisestä autuuden asiasta ja kiittämään Luojaa ja Lunastajaa siitä suuresta hyvästä työstä, jonka Hän on ihmiskunnalle tehnyt". Näissä tilaisuuksissa heräsi ajatus oman rukoushuoneen saamisesta kylään. Pöytäkirjatiedot kertovat, että ensimmäiset evankeliumijuhlat on pidetty vuoden 1908 elokuun tienoilla Jaakko Rajalan talon uudessa navetassa. (1) Oma rukoushuone kylään saatiin vuonna 1909.

Fil. tri Lasse Kangas toteaa tämän teoksen johdantokirjoituksessaan, että evankelisuus levisi Lapualla siihen väestöryhmään, jota yhdisti tietty oppositioasenne heränneiden hengellistä ja maallista ylivaltaa vastaan. Herännäisyyden juuret olivat tuossa vaiheessa jo kaukana historiassa, kuten edellä todettiin, mutta myös evankelisuus oli jo lähialueella ottanut oman jalansijansa.

"Evankelinen herätysliike pitäytyy Raamatun sanaan ja luterilaiseen tunnustukseen. Laulukirjana käytetään Siionin Kannelta ja Virsikirjaa. Evankelisuus tunnetaan myös maallikkoliikkeenä: maallikot toimivat herätysliikkeen eri tehtävissä. Valtakunnallinen järjestö on Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY). Maa on jaettu piireihin; Lapua kuuluu Etelä-Pohjanmaan piiriin. Seurakuntien alueella on osastoja, joita Lapualla on nykyisin kolme: Keskustassa, Hellanmaassa ja Kauhajärvellä. Vuosittain järjestetään valtakunnallinen Evankeliumijuhla, jollainen oli Lapualla 1987 - ja muita suurempia valtakunnallisia ja alueellisia juhlia. Evankeliumiyhdistys on Suomen kirkon virallinen lähetysjärjestö." (2) - Kari Torppa

Evankelisessa liikkeessä näkyvänä johtajahahmona vuosikymmenet vaikuttanut Helsingin evankelisen kansankorkeakoulun rehtori teol. tri Lauri Koskenniemi on tutkinut evankelisen liikkeen levinneisyyttä maassamme. Vuoden 1880 tilastossa ei vielä näy liikkeen vaikutusta Lapualla (3). Vuodesta 1885 todetaan, että yksi saarnaaja eli kolportööri on vieraillut seurakunnassa (4) ja liikkeen levinneisyyden kohdalla on Lapuan kohtaan merkitty määreeksi "heikko" (5). Vuoden 1890 kohdalla liikkeen levinneisyys merkitään jo arvosanalla "kohtalainen" (6), mutta esimerkiksi Kauhavan sekä Ylihärmän ja Alahärmän kohdalla se on "huomattava" (7).

Karl Sanfrid Nymanin vaikutusta

Lauri Koskenniemi on selvittänyt lähemmin evankelisen liikkeen leviämistä tälle seudulle näin: "Lapuan evankelisuutta kansanliikkeenä on tarkasteltava lähinnä Etelä-Pohjanmaan järviseudun evankelisen herätyksen näkökulmasta. Siellä alkoi 1870-luvun puolivälin tienoilla, jopa aikaisemminkin, hyvin voimakas evankelinen herätys. Sen ensimmäinen näkyvä johtaja oli 1870-luvun alkuvuosina Lappajärvellä ollut, sittemmin hyvin tunnettu evankelinen pappi Johannes Bäck (1850-1901), joka sittemmin jatkuvasti oli evankelisuuden näkyvimpänä henkilönä Vaasasta ja Uudestakaarlepyystä käsin vuosina 1873-1884. Toinen herätyksen keskellä toiminut pappi oli Kortesjärvellä vuosina 1877-1887 kirkkoherrana ollut Gustaf von Essen (1843-1917) sekä suunnilleen samoina vuosina Ylihärmän kirkkoherrana ollut Karl Sanfrid Nyman (1845-1902). (1)

"Vuonna 1878 Ylihärmään papiksi tullut Karl Sandfrid Nyman omaksui täällä evankelisen uskon. Hänen johdollaan liike sai uusia voimia ja paljon kannattajia. Evankelinen liike sai tuolloin suorastaan kansanliikkeen muodon. Sen toimintaan liittyi väkeä myös naapuriseurakunnista", toteaa Simo Perämäki Ylihärmän seurakunnan historiassa. (2)

Jalo Yli-Rantala (s.1908) on kertonut, että evankelinen liike tuli Hellanmaahan juuri Ylihärmän kirkkoherran K.S. Nymanin vaikutuksesta. (3) Lauri Koskenniemi täydentää kuitenkin tätä tietoa sanomalla, että Hellanmaassa saattoivat jo alkuaikoina tuntua myös Ylistaron suunnalta saadut vaikutteet.

Uuden herätyksen aallon, alunpitäen herännäisyydestä irtautuneen uskonkäsityksen istuminen perinteisen herännäisyyden valtamaille ei tapahtunut yksioikoisesti. Ihmisillä oli tuolloin kovin sekalaisiakin uskonkäsityksiä, kunnes uuden liikkeen julistus vähitellen voimistui ja samalla selkiytyi.

"Näin myös kerrotaan: 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella hengellinen tuli paloi, ihmiset tutkivat Raamattua ja olivat valvovalla tunnolla. Jos papin selityksessä jäi jotain epäilyttävää tarkastettiin se kirkkomatkan jälkeen omasta kirjasta. Ei ollut lainkaan harvinaista, että kirkkovieraat jälkeenpäin arvostelivat papin puhetta toteamuksella: 'Tekoihin meni'." (4) - Orvokki Kangas

Elina Rintamäki on todennut kuulleensa puheiden jälkeen joidenkin arvioineen: "Oli taas lampahan korva ja meni taas tekoohin, näin saatettiin ajatella ja arvostella puhujaa" tai "Välihin on niin modernia, jotta menöö pelekäksi taidenautinnoksi koko puhet." Eräs arvosteleva lausahdus oli: "Kun ne heränneet aina vain veisaavat: 'On tekemättä vielä mun parannukseni'." Toisaalta taas heränneiden puhekielessä evankeliset ja heidän mukanaan hengellisille asioille täysin kylminä pysytelleet olivat suruttomia.

Elina Rintamäen kertomus kuvaa omalla tavallaan sitä, kuinka vielä K.R. Kareksen tultua Lapualle oli "roolijaosta" epävarmuutta eli siitä, kenen pappi hän oikein oli: "Kares oli mielenkiintoinen pappi. Miksei Kares olisi tullutkin jos evankelisten seuroihin olisi pyydetty. Kares oli Feetu Lahdensuolla evankeliumijuhlilla rovasti Verneri Niinivaaran kans. Mutta sitten se tutustui heränneisiin ja rakastui niihin. Siinä kävi niin, ettei pyydetty eikä ehkä rohjettukaan pyytää. (5) Evankelisessa liikkeessä oli "autuuden oppi" se päällimmäisin. Liikkeen sisällä käytiin 1800-luvun lopulla väkevää keskustelua ja "käden vääntöä" juuri näistä opillisista kysymyksitä, joihin myös Orvokki Kangas edellä viittaa. Kysymys "Kuka on autuas" oli polttava ja haastavakin. Keskusteluissa edettiin monasti pienen piirun tarkkuudella, mutta pienetkin erot tahtoivat pirstoa sisäistä eheytttä. Siteeraus eräästä keskustelusta: "Bäck sanoi, että mikäli saarnaaja jättää julistamatta, että Kristuksessa rangaistu synti on jo annettu anteeksi ja iankaikkinen vanhurskaus lahjoitettu, ja että tämä kaikki on jo kasteessa omaksi annettu, hän saarnaa pelkkää näennäisevankeliumia ja jättää syntihädässä olevan kuulijansa." (6)

Joskus vaikea erottaa toisistaan

Itse julistuksen sisältö on puolin ja toisin ollut alkuvaiheessa vivahteiltaan sellaista, ettei kuulija ole saanut siitä aina täyttä selkoa. Esimerkiksi 1800-luvun puolella saattoi joskus käydä niin, että "heränneitä puolestaan arvosteltiin liian evankelisesta opista, ihan päin vastoin kuin myöhemmin evankelisia sanottiin 'helppouskoisiksi'. Näin kerrotaan, kun Isoluomalla oli vuonna 1850 ehkä tavanmukaiset juhannusseurat".

Vuonna 1852 on pidetty kirkkoherra K.K. Essenin luona kokous, jossa mukana olleista papeista on todettu: "Nämä kirkon miehet syyttävät nyt itseään ja yleensä heränneitä pintapuolisesta ja veltosta hengellisestä elämästä ja syyn siihen he näkevät pappien löyhässä opissa. Usko oli pysähtynyt kaukaiseen ikävöimiseen ja odottamiseen ja oppi armotilasta sekä armossa kasvamisesta oli joutunut syrjään." - (1)

"Vieraillessaan J. Ahon luona 1892 Essen kertoi omasta suhteestaan herännäisyyteen, jota koskevaa aineistoa hän oli välittänyt Aholle tämän kirjallista työtä palvellen. Essenin mielestä herännäisyyden alkuajat olivat paremmat kuin myöhemmät ajat. (Hän tarkoitti ilmeisesti opiskeluaikaansa.) Pohjanmaalle tultuaan hän itsenäisenä luonteena ei voinut alistua Laguksen ja Malmbergin johtoon." (2)

Opillisestihan Malmberg ei esittänyt mitään uutta. Malmbergia saatettiin toisena hetkenä syyttää, kuten olemme nähneet Hedbergin tekevän, hirveän ankaraksi lain julistajaksi, toisinaan hän taas julisti evankeliumin niin vapaana, että se loukkasi monia. Kerrankin tullessaan Ylihärmän kirkon saarnatuolista hän kertoi, että Kristuksen lunastustyö valtasi niin hänen mielensä, että hänen teki mieli julistaa saarnatessaan kaikki kuulijansa autuaiksi. Myös Wilhelmi Malmivaara kertoo, että eräs Malmbergin hyvä ystävä, Maria Fredrika Bäck, joka joutui vanhoilla päivillään ja jo sokeana ollen kuuntelemaan Karl Sandfrid Nymanin saarnaa, joka oli hedbergiläisen suunnan lahjakkaimpia saarnamiehiä, ja väitti kiven kovaan kuulemaansa julistusta "Malmbergin opiksi". (3)

Uusi liike oli tietysti uhka vanhalle, niinhän on aina. Ei siis mikään ihme, että jännitteitä syntyi, jopa selviä naapuruussuhdekatkojakin, tai että yhteydet ainakin viilenivät.

Kun eivät enää henkiset eivätkä hengelliset, eivät enää sukulaisuussiteetkään pystyneet yhteyksiä ylläpitämään saattoivat jotkut käytännön asiat tulla tärkeimmiksi tien avaajiksi: "Rantalas oli mankeli. Alahellas ei ollu. Kulkivat körttihilukkuja, hartiahuivia ja huivia, pumpulisia, manklaamas. Ei silloon ollu silitysrautoja eli tryykirautoja.", kertoi Elina Rintamäki. (4)

Ja mitä voimakkaammaksi uusi liike muodostui, sitä selvemmin "leiriytyminen" näkyi. Tuo leiriytyminen tapahtui myös siten, että kummankin liikkeen edustajilla oli selvästi oma poliittinen kotinsa: karkeasti sanottuna herännäisyys ja kokoomukselaisuus, evankelisuus ja maalaisliittolaisuus.

"Miksei sitä ole toimehen tultu, kun ei ole mitään toisille puhuttukaan" sanoi eräs 1970-luvulla haastatelluista, kun häneltä kysyttiin "Mitenkä te olette noiden heränneitten kanssa toimeen tullut?"

Ja näin myös kerrotaan, kun toisin uskovasta naapurista tultiin jotakin kylän asiaa tuomaan, niin kyllä asia kuunneltiin ja hoidettiin, mutta istumaan ei naapuria kutsuttu. Ovensuussa seisoessaan hän sai asiansa esittää. Jos seuraa teologisen ajattelun linjaa ja kehitystä niin huomaa selvästi, kuinka peruuttamatonta jakautuminen ja irtautuminen herännäisyydestä tuossa vaiheessa oli ja kuinka perusteellisesti se haluttiin ymmärtää. Lauri Koskenniemi kirjoittaa: "Vanhan Hedbergin asenne ilmeni rauhallisena toteamuksena, että herännäisyys edusti evankeliumille vastakkaisia voimia, jotka olivat jähmettyneet puolustusasemiin 'pimeän Pohjanmaan puolella'. Herännäisyys edusti menneisyyttä. Vanha taistelija liki puolen vuosisadan takaa odotti vain aikaa, jolloin evankeliumi voittaisi nämä vastustajansa. Evankelisen liikkeen elinvoimaisessa etenemisessä vanha johtaja näki toivonsa täyttyvän." (5)

Myllykoskelta lähtöisin oleva Esteri Kattelus (os. Takaneva s. 1910) kertoi, että heillä kotona elämä oli kristillisyyden sävyttämää. Hänen isänsä räätäli Juho Takaneva eli "Takanevan kräätäri" (s.1864) oli lähtöisin herännäisperheestä, mutta äiti oli evankelisia. Isä toimi pyhäkoulunopettajana ja hän huolehti myös siitä, että sunnuntain kotihartaudet tulivat pidetyksi. Talvella sunnuntaiaamupäivisin hän sytytti tulen kamarin pesään, otti Postillan esille lukien siitä, ja yhdessä sitten veisattiin. Isän ja äidin uskonkäsitysten erot eivät Esterin mukaan kotona erityisemmin näkyneet, mutta ei lapsia myöskään pakotettu pukeutumaan körttivaatteisiin, vaikka isä olikin tunnettu miesten körttipukujen tekijä. - Esteri Kattelus kertoi, että hänellä oli pikkutyttönä hyvinkin värikkäitä leninkejä. Hänen paras leikkikaverinsa oli naapurin saman ikäinen Saima Rintamäki, herännäiskodin tyttö, joka joskus tiukan tilanteen tullen saattoi leikkitoverilleen tokaista:

- Sä et pääse taivahasehenkaan kun sulla on nuan riamunkiriava tanttu...

- Itkuhan siitä saattoi tulla ja kun kotona äidille valitin naapurin Saiman sanoneen, etten pääse taivaaseen, niin äiti lohdutti sanomalla:

- Kyllä sä pääset!

Näin saattoivat vanhempien ihmisten asenteet heijastua lasten kautta. Nämä arvioinnit ja tapahtumat ovat tietysti peräisin 1900-luvun alkupuolelta ja edellisen vuosisadan lopulta, sillä myöhempinä vuosikymmeninä asia on sentään ollut jo aivan toinen. Tie on tasoittunut molemmilta puolilta, "vastooksille on lähäretty" ja ilmassa puhaltelevat leudot ja armolliset tuulet. (6)

Oma rukoushuone antoi uusia avaimia

Kun evankelisen liikkeen historiassa Hellanmaan kohdalla päästiin siihen vaiheeseen, että perustettiin rukoushuoneyhdistys ja uusi rukoushuone valmistui vuonna 1909, "oli paikka jossa voitiin toimia ja tilaisuuksia järjestää". (1)

Jalo Yli-Rantalan mukaan rukoushuone saatiin rakentaa Juho Kallion lahjoittamalle tontille Reispakanmäen kylkeen. Noihin aikoihin kylän evankelisuuden piirissä vankkoja vaikuttajia olivat Jaakko Rajala, Juho Alasaari ja Hermanni Alanen. Rukoushuoneasia saatiin päätösasteelle Erkki Hietamäen talossa pidetyssä tilaisuudessa, jossa valittiin myös rakennustoimikunta. Siihen tulivat em. Jaakko Rajalan ja Hermanni Alasen lisäksi Juho Haapala, Kustaa Ylimäki, Jaakko Rantala ja Juho Kallio. (2)

Juho Kivistöltä saatiin ostaa edullisesti Helbackan talo ja lisäksi pantiin toimeen koko Lapuan alueen kattava hirsikeräys, joka ulotettiin naapuriseurakuntaankin. Pantiinpa toimeen arpajaisetkin varojen kartuttamiseksi. - Rukoushuoneen vihkiäisjuhlaa vietettiin marraskuussa 1909. Puhujina olivat mm. pastori Heino Pätiälä Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä ja oman seurakunnan pastori Emil Sarparanta. (3)

Jalo Yli-Rantala muisteli, että alkuaikoina olivat kiertävinä puhujina mm. veljekset Mikko ja Antti Ahvonen. Antti kierteli saarnamatkoilla orpokoti Siunaukselan hyväksi. Myöhemmin saarnaaja Lepola kiersi samassa tehtävässä. Opettaja Miettinen ja hänen isänsä Porkkala vierailivat myös usein. (4) - Jonkin aikaa Kontion kylässä asui saarnaaja Otto Tolja, joka tuli tutuksi rukoushuoneen tilaisuuksissa. Hän oli evankelisuudesta eronneen maallikkoliikkeen, Vaasan Todistajain seuran jäsen.

Rukoushuoneen valmistuminen merkitsi voimakasta toiminnallista suoneniskua. Tilaisuuksia pidettiin runsaasti ja väkeä riitti. Alkuaikojen puhujista mainitaan Otto Tolja, J.K.Lax, Samuli Tuisku ja Väinö Enqvist. Elina Rintamäki mainitsee kyläläisten suosikkipapit, pastori Heino Pätiälän ja rovasti Verneri Niinivaaran. Elina Rintamäki totesi, että kun tämä pari oli puhumassa, niin "rukoushuoneella oli niin palio väkiä, jotta öljylamput sammuu hapen puutteesta". (5)

Todistajaseuralaisuudesta huolimatta Otto Tolja, oman kylän asukas, oli "oma poika" rukoushuoneella. Niinpä häntä myös muistettiin väkevällä lahjalla hänen muutettuaan pois paikkakunnalta. Hänelle lahjoitettiin koko Raamattu.

"Puhtaan opin" vaalimiseksi pidettiin alkuaikoina tarkkaa lukua siitä, ketkä esimerkiksi rukoushuoneella puhuivat. Niinpä vuonna 1925 päätettiin, että "ei lasketa muita kuin Helsingin Evangeliumiyhdistyksen puhujia puhumaan Rukoushuoneelle". "Poikkeustapauksessa muitakin, joilla on puhdas oppi ja elämä." (6) Innostunutta toimeliaisuutta kuvaa sekin, että marraskuussa 1925 järjestettiin nelipäiväiset raamattukurssit. Luennoijina olivat pastori M.J.Kuusi Helsingistä, Yrjö Joutsi Teuvalta, Albert A.Ahtola Kauhajoelta ja piirisihteeri Samuli Tuisku.

Vuoden 1926 puhujina mainitaan mm. K.V.Tamminen ja Tuure Toivio. Oman seurakunnan pappeja ei rukoushuoneella tässä vaiheessa tavata lukuunottamatta edellä kerrottua rukoushuoneen valmistumisvuotta 1909, jolloin puhujana oli Emil Sarparanta. Lauri Koskenniemi toteaa hänestä:"on ainakin oletettavissa, että Lounais-Suomessa pappispalvelustaan aiemmin suorittaneella Sarparannalla olisi ollut yhteyksiä evankeliseen liikkeeseen." (7) Sotien jälkeisinä vuosina tutuiksi tulivat sellaiset nimet kuin teol.tri Lauri Koskenniemi ja rovasti Toivo Rapeli sekä ylistarolaiset saarnaajat Matti Kivimäki ja Otto Nurminen.

Paikallisosasto syntyy valmiille maaperälle

Paikallisosaston perustava kokous on pidetty Juho Alasaaren luona 4.3.1923. Johtokuntaan ovat tuolloin tulleet Juho Alasaari puheenjohtajana, Isakki Perälä varapuheenjohtajana sekä kirjuri-rahastonhoitajana Jaakko Rajala. Muina jäseninä olivat Herman Alanen, Jaakko Porola, Juho Ketoja, Emil Myllykoski, Hilja Myllykoski ja Maria Koivula. Voidaan sanoa, että osasto syntyi "valmiiksi muokatulle maaperälle", sillä kylässä oli jo vuodesta 1909 lähtien ollut rukoushuone ja sen isäntänä ja omistajana rukoushuoneyhdistys.

Johtokunnan jäsenten lisäksi ovat 1920-luvulla erilaisissa tehtävissä vastuunkantajina ja ohjelmansuorittajina toimineet mm. Siviä Alasaari, Ilmi Kallio, Martta Alanen, Matti Rajala (vanhempi), Otto Tolja, Lempi Jalo, Helmi Haapala, Elina Rintamäki, Tilda Hietamäki, Martta Kangas, Helmi Rajala, Senja Rajala, Ellen Rajala, Helmi Valkeala, Helmi Kivistö, Elsa Kivistö, Esteri Rintamäki, Aune Rintamäki, Maiju Kangas-Kontio, Helvi Ylimäki, Lilja Rajala, Aili Ylimäki, Martta Rantala, Elma Yli-Rantala, Yrjö Yli-Rantala, Eino Hautala, Tiina Kontio, Sanna Kontio, Salli Porola, Bertta Perälä ja Aune Rantala. Kanttorit Eino Kangas ja Nestori Rajala esiintyivät usein tilaisuuksissa. Jälkimmäinen johti myös kuoroa. Muita esiintyjiä on paikallaan mainita mm. Olavi Isoluoma, Eino Huhta, Kustaa ja Reino Kontio. (1)

Vuoden 1936 kohdalla voidaan merkitä, että nuorisotoiminta pääsi alkuun. Joulujuhlan ohjelmassa oli lasten kuvaelma. Sotien jälkeisinä vuosina 1940 - 1950 luvuilla oli nuorisotoiminta erittäin vilkasta ja monipuolista.

Osaston toiminta katkesi mutta työtä ei jätetty

Osaston toiminta hiljeni 1930-luvun alussa oltuaan lähes kymmenen vuotta erittäin aktiivista. Välivaihe johtui siitä, että toiminnasta vastanneet henkilöt muuttivat pois paikkakunnalta. Rinnalla oli kuitenkin kiinteistöä omistava ja ylläpitävä Hellanmaan rukoushuoneyhdistys, kuten edellä jo todettiin, joten se jatkoi toimintaa samoissa merkeissä. Järjestettiin vierailuja, myyjäisiä ja hartaushetkiä. Monet evankeliumiyhdistyksen papit ja maallikot vierailivat myös tällä vuosikymmenellä.

Vuonna 1932 (24.1) pidetyssä vuosikokouksessa valittiin johtokuntaan puheenjohtajaksi Yrjö Yli-Rantala, sihteeriksi Senja Rajala ja rahastonhoitakais Juho Rajala. Muina jäseninä olivat Tiina Kontio, Lempi Jalo, Otto Tolja, Juho Kontio, Juho Ala-Rantala, Viljo Ylimäki ja Aukusti Yli-Rantala. Edellä mainitut toimihenkilöt palvelivat monien vuosien ajan. Heidän jälkeensä puheenjohtajan, sihteeerin ja rahastonhoitajan tehtäviä ovat hoitaneet Jalo Yli-Rantala, Esteri Yli-Rantala, Helena Perälä, Matti Rajala, Eini Peltokangas ja Toini Rajala.

Tultiin sotavuosiin, jolloin asiat hoidettiin, kuten silloin yhdistystoiminnassa yleensä, "lyhyen kaavan" mukaan. Rukoushuoneen kansoittivat joksikin aikaa siirtolaiset. Talo olikin koulun lisäksi erinomainen siirtolaisten sijoituspaikka siihen saakka, kunnes perheet voitiin siirtää taloihin eri puolille kylää. (1)

Sodan jälkeen ryhdyttiin innolla työhön

Sotien jälkeinen aika, 1940-luvun loppu ja 1950-luku oli aivan oma vaiheensa. "Kasvoi uusi sukupolvi. Käytiin kansanopisto ja työntekijäkursseja." Suuri joukko hellanmaalaisia nuoria kävi kansanopistokurssin joko Kauhajoen, Kaustisen tai Karstulan evankelisessa kansanopistossa ja sai näin vahvistusta hengellisen elämän perustukselle. Jotkut jatkoivat lisäksi opiskeluaan Helsingin evankelisessa kansankorkeakoulussa. Sotavuodet olivat muutoinkin altistaneet ihmisiä kaikkinaiselle aatteelliselle toiminnalle, se näkyi selvästi kaikkialla. Niin myös, ja ennen kaikkea, hengelliset elämänkysymykset olivat ihmisten mielissä hyvin pinnalla. Hellanmaassa voitiin puhua uudesta herätyksen aallosta. Evankelisen väestön keskuudessa valikoitui nuorten joukko, joka suuntautui voimakkaasti hengellisiin asioihin ja halusi olla vetämässä mukaan myös muita.

"Silloin heräsi nuorten keskuudessa ajatus perustaa uudelleen SLEY:n osasto. Perustava kokous oli 26.2.1947." - "Toimintaa oli alkuvuosikymmeninä runsaasti. Toimittiin nuoruuden innolla. Ompeluseurat toimi Japanin lähetyksen, orpokodin ja kansanopiston työn hyväksi.

Osaston ohjelmaan kuuluivat eräässä vaiheessa myös työpiirit. Mm. vuonna 1958 kokoonnuttiin kodeissa ja tulot ohjattiin Karstulan kansanopiston hyväksi. Työpiirissä leikattiin matonkuteita aina siihen taloon, jossa oltiin koolla. Talo tarjosi kahvit ja kahviraha meni keräyskohteeseen. Kun Karstulan opiston keräyskampanja päättyi sai talo sen jälkeen esittää toivomuksen kohteesta, jonka hyväksi piiri haluttiin pitää. Yleensä vaihtoehtoina olivat oma rukoushuone tai Japanin lähetystyö. Osanottajia piirissä saattoi olla 20-50 henkilöä.

Vilkkaina sodanjälkeisinä vuosina 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla pidettiin vuosittain kesäisiä evankeliumijuhlia ja talvella 2-3-päiväisiä raamattupäiviä. Raamattutunneilla oli päivisin suuri joukko kuulijoita ja iltajuhlat keräsivät erityisesti nuoria. Usein tilat täyttyivät viimeistä sijaa myöten. Raamattutuntien pitäjinä ja puhujina olivat Lauri Koskenniemi, Lauri Huovinen, Toivo Salminen, Lauri Mustajoki, Esa Santakari, Veikko Takala, Lauri Torppa, Kauko Sainio, Otto Muhonen, Taavi Harju, Urho Kallio ja Martti Kytömäki. - Iltajuhlissa oli puheiden lisäksi myös nuorten ohjelmaa. Kerhoilloissa harjoiteltiin monenlaisia ryhmäesityksiä ja lausuntakuorokin toimi. Joskus iltatilaisuuksissa oli vapaa sana, jolloin nuoret käyttivät lyhyitä puheenvuoroja.

Osaston ensimmäiseen sodanjälkeiseen johtokuntaan kuuluivat Helena Perälä, Sisko Rajala, Elli Saarela, Esteri Kaukonen, Salme Hautala, Eino Hautala ja Unelma Jalo. Osaston ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Helena Perälä. Hänen kolmen toimintavuotensa jälkeen tuli puheenjohtajaksi Sisko Rajala, joka on hoitanut tehtävää tähän päivään saakka. (1)

Nuorisotyötä kaikessa laajuudessaan

Nuorisokerho kokoontui joka viikko osaston perustamisesta alkaen, yhtämittaisesti kymmenen vuotta. Edellisen lisäksi toimi vilkkaasti varhaisnuorisokerho. Toimintaa eri muodoissa ohjasivat Tellervo Latvala, Toini Rajala, Inkeri Koskela ja Marjatta Lallukka.

Tyttökerho Sointusiskot toimi 1960-luvulla ja kokosi parhaimmillaan kymmenen jopa kaksikymmentä tyttöä. Toimintatarmoa ja rakkautta sanan lähteille riitti niin kerholaisilla kuin ohjaajalla Sisko Rajalallakin. Kerho kokoontui säännöllisesti joka toinen tiistai. Toiminta oli monipuolista ja antoi virikkeitä omatoimisuuteen ja työhön, iloa yhdessäoloon sekä lujitti lapsen luottamusta taivaalliseen isään.

Jokaisen kerhoillan alussa luettiin psalmi, kukin kerholainen vuorollaan. Niin ikään kukin vuorollaan kirjoitti kerhoillasta pakinapöytäkirjan, joka seuraavassa kerhoillassa luettiin. Lisäksi luettiin varhaisnuorille tarkoitettua kirjaa "Kansakoulusta elämänkouluun". Laulettiin virsiä ja Siionin kanteleen lauluja ja monasti oli tietokilpailu. Suurempia tilaisuuksia varten harjoiteltiin jatkuvasti ohjelmaa. Iloisina muistikuvina ovat säilyneet myös nyyttikestit, pikkujoulut, äitienpäiväjuhlat sekä polkupyöräretki Simpsiölle. Sointusiskot muodostivat välittömän toveripiirin, jonka muistot kantoivat vuosikymmeniä eteenpäin. - Näin kertoi tyttökerhossa mukana ollut Raija Kettula. (1)

Eräänä toimintamuotona oli nuorten kutsuiltojen järjestäminen. Sellainen pidettiin mm. 7.4.1950. Tuolloin kutsua oli noudattanut parisataa nuorta. Retket lähipitäjiin ja kauemmaksikin oli mieluisa toimintamuoto. Retkien kautta päästiin vuorovaikutukseen samoin ajattelevien nuorten kanssa laajemminkin ja samalla retket kartuttivat mieleen jääviä kokemuksia.

Esteri Huhta (os. Kaukonen) on kertonut 50-vuotishistoriikissa, kuinka lähimaakuntaan suuntautuneiden retkien jälkeen uskaltauduttiin Keski-Pohjanmaalle saakka. Matka tehtiin Arvi ja Armi Tienhaaran meijeriautolla: "Flankut lavalle laitettiin,/ sen ajan turistibussiksi muutettiin." Esteri Huhta toteaa, että tuo retki "ehkä kuvaa sodan jälkeisen ajan tyyliä ja vähään tyytymistä".

"Sinä aikana oli niitä mainittuja työntekijäkursseja, jotka olivat yhteisiä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kanssa. Innostus oli valtava ja niin tultiin myös laajemmin tutuiksi. Heräsi ajatus, että näiltä seuduilta voitaisiin tehdä retki Keski-Pohjanmaan maisemiin." Matkaan lähti kolmen kunnan nuoria; Lapualta, Ylistarosta ja Ylihärmästä. Puhujina retkeläisten joukossa olivat ylistarolainen piirisihteeri Matti Kivimäki ja nuorten edustajana niin ikään ylistarolainen, myöhemmin Lapualla koulutoimenjohtajana tutuksi tullut Pentti Punkari. Retkikohteina olivat Kannus, Himanka ja Lohtaja. Vieraat osallistuivat moniin eri tilaisuuksiin ja esittivät huolella harjoittelemaansa ohjelmaa.

Jos retkipäivät olivat mieliin painuvia ja tapahtumarikkaita, niin oli sitä myös paluumatka:

Sotien jälkeen elettiin Lapuan seurakunnan nuorisotoiminnassa "Kiannon aikaa". Hänen työstään ja suhteesta nuoriin on paljon muistoja. Monet muistavat häntä lämmöllä. Rukoushuoneella pidettiin monet nuorten seurat, joissa Otso Kianto oli puhumassa. Vuonna 1950 niitä oli useita. Hänen jälkeensä vierailivat Taito Lumme ja Heikki Rajalahti.

On tehty presidenttiä ja piispaa

Lapuasta tuli vuonna 1956 hiippakuntakeskus ja samalla myös piispanistuimen sijoituspaikka. On luonnollista, että tuolloin puhuttiin vilkkaasti myös henkilöistä, jotka olivat ehdokkaina uuden hiippakunnan piispaksi. Yksi heistä oli Eero Lehtinen, pohjaltaan selkeästi evankelinen, jonka valitsemiseksi tehtiin myös paljon töitä.

Hellanmaalainen Olavi Rintamäki oli pitkän linjan poliitikko, oman lajinsa voimahahmo, joka teki taustalla ahkerasti työtä mm. Urho Kekkosen hyväksi. Vähitellen hänestä tulikin Urho Kekkosen henkilökohtainen tuttava, jonka oli helppo ottaa yhteyttä Kekkoseen silloin kun tarvetta ilmaantui. Niin hän teki myös silloin, kun Lapuan piispannimitysasia oli kuumimmillaan. Hän kirjoitti presidentille kirjeen jo siinä vaiheessa, kun ehdokkaiden ehdolleasettaminen oli vielä avoin asia: "Rintamäki arvioi, että Lehtinen tulisi todennäköisesti saamaan kolmannen ehdokassijan. - Harras toivomus olisi, että Te käyttäisitte lain Teille myöntämää valtaa ja antaisitte piispanvaltakirjan asessori Lehtiselle. Tämä siitäkin syystä, että kun piispanistuin tuli herännäisvoittoiselle Lapualle, niin piispa saisi olla evankelista kansaa lähellä oleva." (1) Missä määrin kirjeellä oli vaikutusta, sitä on vaikea sanoa, mutta lopputuloshan tiedetään. Vanha tuttava toimi juuri niin kuin Olavi Rintamäki oli toivonut.

Toiminta siirtyy seurakuntakodille

Hellanmaan seurakuntakodin valmistuminen on merkinnyt molempien herätysliikkeiden sisällä ratkaisevia toiminnallisia muutoksia. Kodeissa pidettävät tilaisuudet ovat merkittävästi vähentyneet. Rukoushuoneen suojissa tapahtunut toiminta on supistunut kesäjuhliin. Rukoushuoneelta katkaistiin jo sähkötkin 1980-luvun puolivälissä ja "Hyvä paimen" alttaritaulu siirrettiin seurakuntakodin alttaritauluksi. Vuonna 1986 pidettiin rukoushuoneella kuitenkin suuret maalaustalkoot, jolloin koko talo maalattiin ulkoa päin. Näin siksi, koska kaupungilta oli tullut kehotus talon siistimiseen. - Nykyään SLEY:n Hellanmaan osasto on tukemassa myös toimintaa Kauhajärvellä leirikeskus Esantuvalla, josta on muodostunut maakunnan evankelisen väen keskeinen kohtaamispaikka.

Historian pitkä tie

Evankelinen herätysliike on osaksi kulkenut pitkän tien "koko maailman autuudesta" (1) uuspietismin vaatimusten teologiaan. Esimerkkinä mainittakoon yhteistyö Kansanlähetyksen kanssa ja naispappeuskysymyksen synnyttämät virkakysymykset, jotka ovat paikallisosastotasollakin virittäneet monta kipeää keskustelua ja pakottaneet hiljentyen kuuntelemaan omantunnon ääntä. Hellanmaassa nämä äärimmäisyyksien karikot on osattu kaukaa kiertää kuten reimari kierretään "ristin puolelta".

Molemmissa herätysliikkeissä on tapahtunut suuria julistuksellisia painotusmuutoksia. Niinpä herännäisyydessä lienee omana ääripäänä Kotimaan päätoimittajan, miltei hellanmaalaisen naapurikylän pojan Jaakko Eleniuksen toteamus: "Ihmisen ei pelastuakseen tarvitse tehdä yhtään mitään, ei yhtään mitään" (2). Tämä oikeassa yhteydessä ja oikein ymmärrettynä.

Tärkeintä hellanmaalaisittain lienee se, että molemmat herätysliikkeet edelleen elävät ja vaikuttavat kylässä. Ne ovat väkevästi luomassa ja muokkaamassa sitä moraalista ja kulttuurista pohjaa, jonka varassa kaikkinainen elämä kotiseudulla lepää. Ne ovat olleet mukana ihmisten iloissa ja suruissa, elämän syntymisen ja päättymisen hetkillä ja ne ovat olleet luomassa toivoa ja tulevaisuuden uskoa silloinkin, kun toivo on näyttänyt katoavan.

Myllykoskella evankelisuus näkyvintä

Myllykoskella evankelisuus on ollut vahva herätysliike. Jo vuodesta 1908 löytyy tilastoista ompeluseuratilityksiä evankeliumiyhdistykselle. Samoin myllykoskelaisten vaikutus Hellanmaan SLEY:n osaston toiminnassa on osaston pöytäkirjoista todettavissa unohtamatta sitä hengellistä toimintaa, joka on ollut sidoksissa Ylistaron seurakuntaan.

Herännäisyys aktiivisessa toiminnallisessa mielessä ei ole ollut kylässä kovin näkyvää. Sen vaikutus on ollut nähtävissä vain muutamissa perheissä. Keskeisin paikka heränneiden toiminnassa lienee ollut Rintamäen perhe, joka vuosisadan alkupuolella (1912) muutti kylään Nurmosta. Rintamäessä on pidetty vuosikymmenten aikana monia Herättäjän seuroja ja talon lukuisat perhetilaisuudet ovat olleet vahvasti herännäishenkisiä.

Kylän evankelisuus on kulkenut käsikädessä Hellanmaan rukoushuoneella tapahtuneen toiminnan kanssa. Esan talo pitäjän rajamaastossa on tässäkin mielessä ollut vuosisadan alkupuolella merkittävä paikka. Talossa on pidetty evankeliumijuhlia, joissa on ollut runsaasti kahden jopa kolmen pitäjän väkeä, Lapualta, Ylistarosta ja Ylihärmästä.

Sotien jälkeen evankelisen liikkeen toiminta naapurikylän tapaan jälleen vilkastui merkittävästi. Esteri ja Elma Kaukonen sekä Elli Hautamäki perustivat kylään nuorisokerhon ja tyttökerhon. Nuorisokerho toimi 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa erittäin vilkkaasti ja voi sanoa, että suuri osa kylän nuorista oli toiminnassa mukana riippumatta siitä, olivatko he evankelisten perheiden lapsia vai eivät. Kun nuorisokerhon toiminta "maaltapaon" seurauksena loppui toimi tyttökerho vielä pitkään 1950-luvun puolella.

Tuohon aikaan myllykoskelaisella nuorisolla oli tarjolla varsinkin kesäisin vilkasta toimintaa. Joka toinen viikko pidettiin kerho ja joka viikko oltiin ainakin yhtenä ellei useampanakin iltana pesäpallokentällä peliharjoituksissa.

Nuoruuden kasvuvuosiaan eläville myllykoskelaisnuorille tarjosi niin nuorisokerho kuin tyttökerhokin oman hyvän vaihtoehtonsa kaiken muun tarjonnan ohella. Oli ennen kaikkea suuresta merkityksestä se, että silloisissa olosuhteissa harrastustoimintaa löytyi omalta kylältä. Mukaan oli helppo mennä. Osanottajien ikä vaihteli alta rippikouluiän aina 30 vuoden paremmalle puolelle.

Kerhon ohjelma oli hyvin virikkeellistä ja sen rakentamiseen pääsivät osallistumaan monet nuoret. Riittävä leikinomaisuus ja kaikkia jäseniä aktivoiva toiminta sai aikaan sen, että kerhoillat pysyivät mielessä ja niissä haluttiin olla mukana. Aivan erityisesti jäivät mieleen tietokilpailut, jotka kuuluivat poikkeuksetta kerhoillan ohjelmaan. Tietokilpailujen valmistaminen ja niihin osallistuminen tarjosi miltei opiskelunomaisen jakson sekä valmisteluvaiheessa että itse kilpailua toteutettaessa. Kesäaikaisissa kerhoilloissa saattoi olla monenlaisia luontoon suuntautuneita tehtäväkilpailuja, joiden aikana koettiin jännittäviä hetkiä.

"Myllykoskelaiset toimeliaat kerhovuodet kokeneena voin aivan vilpittömästi sanoa, että monille kylän nuorille kerhoillat olivat niin virikkeellisiä ja innostavia, että ne tarjosivat hengellisen antinsa ohessa paljon sellaisia eväitä, jotka olivat omiaan vahvistamaan oman elämän suuntausta, opiskelun aloittamista ja ammatinvalintaakin. Omille kirjallisille harrastuksilleni löysin kansakoulun kannustavien ainekirjoitustuntien jälkeen aivan uuden kanavan Kaukosen sisarusten kerhosta. Suorastaan malttamattomana odotin sitä kerhoiltaa, jolloin olisi jälleen minun vuoroni kirjoittaa illasta pakinamuotoinen pöytäkirja. Tuo malttamaton odotus oli kuitenkin sellaista, josta ei voinut muille erityisemmin puhua. Harvat kerholaiset nimittäin ymmärsivät, että pöytäkirjan kirjoittaminen voi olla jollekin hartaasti odotettu tehtävä." (1)

Pyhäkoulutoiminta oli Myllykoskella varsinkin sotienjälkeisinä vuosina varsin vilkasta. Pyhäkoululaiset oli parhaimpina vuosina jaettu kahteen ryhmään, koska oppilaita oli kymmenittäin. Toisessa ryhmässä olivat kansakouluiässä sekä lähellä rippikouluikää olevat ja toisessa alaluokkalaiset sekä alle kouluikäiset. Pyhäkoulunopettajia oli aina useita, ettei toiminta tullut kenellekään liian raskaaksi. (2) Evankelisen toiminnan aktiiviryhmän toimesta järjestettiin Myllykosken koululla paljon hartaustilaisuuksia, joissa puhuivat samat tutut puhujat, kuin Hellanmaan rukoushuoneellakin. Tutuiksi tulivat saarnaajat Otto Nurminen, Matti Kivimäki, Otto Muhonen sekä SLEY:n papit Paavo Tamminen, Lauri Koskenniemi, Toivo Rapeli ja monet muut puhujat.

Kyläkirkko oli kaukainen haave

Kun koulumme laajennustöitä suoritettiin v. 1921, astui silloin esille vaatimus, että veistolaan johtavat ovet tulee tehdä mahdollisimman leveät, syystä että kaukaisena ja ujona ajatuksena oli syntynyt halu saada kylälle järjestetyksi jumalanpalvelushetkiä ja sitä varten riittävät tilat kahdesta uudistetusta luokkahuoneesta. Niin omituiselta kuin tämä kuulostaakin, voidaan sanoa, että siinä on esiintynyt ensi kerran ajatus kirkosta Hellanmaan kylälle. Sitten pidettiin täällä muuan kristillinen opettajakokous laskiaissunnuntaina 1924. Se alkoi jumalanpalveluksella, jossa saarnasi pastori Jaakko Lammi. Kolehti, ensimmäinen, koottiin "Hellanmaan vastaiselle kirkolle", kuten jumalanpalveluskirjaan on merkitty ja tuotti Smk 300:-. Sittemmin on jumalanpalveluksia pidetty kaikkiaan 40, suunnilleen kerran kuussa, saarnaajina seurakunnan papit tai yhdistysten matkasaarnaajat."

---

"Hankkeen edistämiseksi on pidetty kyläkirkkojuhlia ja pantu toimeen syksyisin jyväkeräyksiä, jotka ovat tuottaneet kyläkirkon rakennuskassaan kolehtien kanssa jo yhteensä n. 18 tuhatta markkaa. Lupaava alku, jos kohta ollaankin vielä etäällä päämäärästä saada ensin kokoon täysi määrä pääomaa kirkkoa varten.

Että kirkon tai jumalanpalvelushuoneen saaminen on kylälle välttämätöntä, siitä puhuu monta seikkaa. Kun syksyllä 1925 kutsuttiin koululle ensimmäinen neuvottelukokous, joka edusti kylän eri osia ja ryhmiä, saapuivat yhtä lukuunottamatta kaikki pyydetyt, nimittäin Kustaa Pajula, Antti Hietakangas, Jaakko Porola, Hilma Perälä, Tuomas Köykkä, Kustaa Lammi ja Iisakki Porola. - - - Niin päätettiin ryhtyä sitten varainkeräykseen seurakunnan nimissä ja suorittivat sen osaksi yllämainitut, osaksi muut asianharrastajat."

---

"Jumalanpalveluksiin on aina kerääntynyt sangen runsaasti kansaa kaikennäköistä, ja varsinkin heikot vanhukset ovat olleet kiitollisia, kun ovat näin läheltä saaneet käydä hakemassa hengelleen virkistystä siitä jumalansanan harjoituksesta, mitä seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus on. Mutta myöskin Hellanmaan rajakylistä, Ylistaron Myllykoskelta, Huhtalasta ja Högbackasta on ollut kirkonmiehiä, samoin Ylihärmän Kankaankylästä ja Taipaleesta. Keskimäärin on koko ajan ollut läsnä noin 280 henkeä. Se osoittaa parhaiten kyläkirkon tarpeellisuuden Hellanmaan kylälle."

---

"Ihanana tulevaisuudenkuvana, jonka toteutumista hartaana odottaa monet vanhukset ja nuoret, joille jumalanpalvelus on muodostunut kosteikoksi arkisen elämän monasti kuivissa erämaissa, astuu sielun silmäin eteen se hengen temppeli, jonka korkeuteen kohoutuva huippu kylän keskeltä, joltakin sopivalta mäen kummulta, viittaa katoavan ajan lapsille tietä iäisyyden asunnoihin ja jonka vaskinen malmi kumahtelee kutsuja kansalle, iäisyyden sanan ympärille sekä soittaa viimeiset jäähyväiset jokaisella Hellanmaan asukkaalle." (1)

---

Tuosta edellä kerrotusta opettajain kokouksen pöytäkirjasta selviää tarkemmin tilaisuuden luonne. Pöytäkirjan on laatinut Juho Kattelus:

"Ensiksi on mainittava, että kokouksen edellä seurasi jumalanpalvelus mainitulla koululla, jossa saarnasi pastori J. Lammi ja väkeä oli koulun huoneet täynnä ja joka oli laatuaan ensimmäinen tällä koululla. Tästä jumalanpalvelustilaisuudesta on vielä mainittava, että siellä ajateltiin sitä aikaa, jolloin Hellanmaan tasangoilla kohottaa torninsa korkeutta kohti Herran temppeli. Vaikka tiedettiin tämän asian toteutumisessa olevan suuria vaikeuksia, niin kuitenkin jäätiin toivorikkaiksi tämän asian suhteen ja laitettiin jo ikään kuin perustusta tälle asialla ja kerättiin kolehti sitä laitosta varten, joka summa pantiin kansanpankkiin säästöön." (2)

---

Oman seurakunnallisen toimintatilan saaminen Hellanmaahan on siis pitkään kytenyt kyläläisten keskuudessa. Asia lienee ollut pohdittavana aina viime sotiimme saakka. Kesti kuitenkin pitkään sotien jälkeen ennenkuin ajatus uusimuotoisesti nousi esille.

Epävirallisesti asiasta oli varmasti keskusteltu moneen otteeseen, mutta virallisemmin asiaan paneuduttiin vuonna 1966, jolloin pidettiin kyläläisten kokous. Nyt ajatus kyläkirkosta oli muuttunut seurakuntakotihankkeeksi. Jäljestä päin monet kyläläiset ovat olleet jopa tyytyväisiä, että kirkkohanke ei lähtenyt sotien edellä matkaan. Seurakuntakoti palvelee heidän mielestään tehokkaammin ja monipuolisemmin kyläläisten tarpeita.

Vuonna 1966 koolle kutsutussa neuvottelutilaisuudessa on ollut paikalla nelisenkymmentä kyläläistä. Kokouksen puheenjohtajana on toiminut opettaja Paavo Ikola ja sihteerinä hänen työtoverinsa Sanna Porola. Kokouksen avauspuheenvuoron on käyttänyt Helvi Yli-Kuivila, joka on johdatellut kokousväen ajatuksia esillä olleeseen aiheeseen. Kokouksessa on tehty selkeä päätös seurakuntatalohankkeen eteenpäin viemisestä. Katseet suunnattiin heti aluksi seurakuntaan päin siten, että seurakunta tulisi kiinteistön rakentajaksi. Perustettiin yhdeksänjäseninen toimikunta viemään asiaa eteenpäin. Toimikunnan muodostivat Ville Porola, Jaakko Vilpakka, Esteri Porola, Helvi Yli-Kuivila, Esa Tienhaara, Heikki Isoluoma, Jalo Yli-Rantala, Pirkko-Liisa Hyvärinen ja Kustaa Kontio, joka valittiin kokoonkutsujaksi. - Kokouksessa pöytäkirjattiin myös emäntä Sanna Kujanpään esittämä tontinlahjoitustarjous. (3)

Tonttikysymyksen suhteen oli kyläläisten keskuudessa monta mieltä. Ehdolla oli parhaimmillaan kuusi eri vaihtoehtoa: Sanna Kujanpään lahjoitustontti, Sisarukset Myllykosken tontti, Marjamäen tontti (Jenny Kujanpää), Palomäen perikunnan tontti (Kylmäkorpi) ja rukoushuoneen mäki. Myöhemmässä vaiheessa ehdolle löytyi vielä lisää tontteja; Vainionpään perikunnan tarjous, Arvo Rajalan lupaama tontti sekä eräänä hyvin varteenotettavana vaihtoehtona Osuusliike Laajan entisen myymälän tontti.

Hanke eteni tietysti harkiten ja hitaasti, sillä seurakunnan myönteisen kannan jälkeenkin osoittautui tonttikysymys alueeltaan pitkässä kylässä ongelmalliseksi. Sadatkin metrit olivat asiaa pohdittaessa lopulta hyvin ratkaisevia. Helmikuun 22. päivänä vuonna 1967 pidetyssä toimikunnan kokouksessa päätettiin tehdä tarjous Osuusliike Laajan myymäläkiinteistön tontista. Lopulta päädyttiin siihen, että osuusliikkeen kanssa syntyi kauppa. Seurakunta rakensi talon ja sitoutui vastaamaan kiinteistön ylläpitokustannuksista. Vuosien myötä ratkaisu on osoittautunut onnistuneeksi, sillä talo palvelee erittäin monipuolisesti kyläläisiä. Talossa pidetään miltei poikkeuksetta kaikki kotien perhejuhlat ja talon suojissa kokoontuvat monet erilaiset ryhmät.

Uutuuksia uskonnossa

Vuosisatojen ajan on piispantarkastuksissa esitetty kysymys: "Onko seurakunnassa ilmennyt uutuuksia uskonnossa?" Opin puhtautta on pyritty varjelemaan ja uutuudet torjumaan. Amerikasta palaavat toivat tullessaan täällä ennen tuntematonta, mutta nykyään voimakkaana kirkollisena herätysliikkeenä vaikuttavaa lestadiolaisuuttta. Se jäi Hellanmaassa kuitenkin yksittäisen perheen elämän voimaksi.

Vapaakirkollisuutta levisi maakuntaan 1800-luvun lopulla Vaasan seudun ja Orisbergin patruunan Edward Björkenheimin vaikutuksesta, mutta se ei yltänyt Hellanmaahan. Kirkonkylässä synnytyslaitoksen perustajina ja kätilöinä toimineiden Jenny Hardenin ja Anja Lahdensuon vaikutuksesta tavoitti helluntailaisuus myös hellanmaalaisen perhekunnan ja helluntailaisuus on tunnettua nykyaikanakin. Samoin n.s viides herätysliike erilaisine korostuksineen on aika ajoin selvästi nähtävissä. Kuitenkin Hellanmaassa ovat "uutuudet uskonnossa" jääneet vähäisiksi, mutta ovat kuitenkin näitä näkyjä saaneille tulleet läheisiksi.

Pappiskoulutuksen saaneita

Hellanmaan seudulta on lähtenyt toistakymmentä henkilöä opiskelemaan teologiaa ja valmistunut papiksi. Matrikkeleista löytyi seuraavat nimet:

Juho (Jussi) Sinnemäki (25. 1. 1895-11.4. 1958). Vihitty papiksi Turussa 1924. Toimi mm. Helsingin diakonialaitoksen pastorina ja Lapuan kirkkoherrana. Laaja kirjallinen tuotanto. Rovasti 1946.

Vilho Hautanen (29.9.1895-7.10.1983). Kansakoulunopettaja 1918, joka toimi mm. Myllykosken kansakoulun opettajana. Vihitty papiksi Tampereella 1931. Toimi mm. Kuusankoskella pastorina ja Kauhavan kappalaisena. Rovasti 1965.

Vilho Matti Rintamäki (Myllykoskelta) (2.1.1905-18.1.1988). Vihitty papiksi Turussa 1933. Toimi mm. Alastaron seurakunnan pastorina ja kirkkoherrana. Rovasti 1957.

Veikko Vilho Kontio (19.2.1914-24.3.1993). Vihitty papiksi Tampereella 1940. Toimi mm. Kurikassa seurakunnan pastorina sekä yhteiskoulun uskonnonopettajana ja rehtorina. Rovasti 1971.

Mauno Salomäki (8.4.1925-). Nuorisotyönohjaaja 1950. Vihitty papiksi Lapualla 1978. Toiminut pappina Laihialla ja Vähässäkyrössä sekä Isonkyrön kappalaisena. Virsirunoi lija. Rovasti 1984.

Kauko Juha Kangas (18. 11. 1926-). Vihitty papiksi Lapualla 1958. Toiminut pappina eri seurakunnissa, Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä ja Haapaniemen hiippakuntakartanon isäntänä. Rovasti 1976.

Kaleva Johannes Ihamäki (26.9.1928-17.4.1969). Vihitty papiksi Oulussa 1954. Toimi pappina Oulun hiippakunnan seurakunnissa, Lehtimäen kirkkoherrana ja Kurikan kappalaisena.

Arvi Juhani (Jussi) Kattelus (27. 1. 1930-23. 11. 1962). Vihitty papiksi Mikkelissä 1959. Toimi Joutsenossa Vuoksenlaakson sairaalan pastorina. Kuoli auto-onnettomuudessa yhdessä nuoren vaimonsa ja odotuksessa olevan lapsensa kanssa.

Mikael (Mikko) Matias Ihamäki (30. 7. 1930-28. 1. 1990). Vihitty papiksi Oulussa 1955. Toimi Herättäjäyhdityksen lähetyspappina sekä Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijänä kotimaassa ja Afrikassa. Rovasti 1980.

Jussi Heikki Jussila (28.12.1934-). Vihitty papiksi Mikkelissä 1962. Toiminut pappina eri seurakunnissa, kappalaisena Harjavallassa ja Keski-Porissa sekä kirkkoherrana Ahlaisissa. Rovasti 1985.

Pentti Jussi Yli-Kuivila (24.5.1936-). Vihitty papiksi Turussa 1966. Toiminut Turun seurakuntien rippikouluteologina ja Arkkihiippakunnan rippikoulukouluttajana sekä pappina mm. Maarian seurakunnassa. Rovasti 1996.

Hanna Leena Hella-Aro (17.6.1960-). Vihitty papiksi Turussa 1989. Toiminut Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin lehtorina ja pastorina sekä toimii nyt Turun ja Kaarinan vanhainkotien sielunhoitajana.