Siirtolaisena suuressa lännessä

Liikettä poispäin

Viime sotien aikainen siirtolaisten muuttoliike on ainutkertainen tapahtuma, jonka ei soisi enää koskaan toistuvan. Tänä päivä Karjalan siirtolaiset ovat hellanmaalaistuneet ja sukupolvia on tullut lisää. Paikkakunnalle jääneistä siirtolaisista on tullut eteläpohjalaisia, heimot ovat sekoittuneet keskenään. Vain muutamat sukunimet ovat ulkonaisesti edelleen kertomassa sodan runnomasta väkivaltaisesta muuttoliikkeestä.

Toisenlainen ja pidempään kestänyt muuttoliike on ollut vaihe, jolloin hellanmaalaisten vaellus muiden mukana suureen länteen on ollut kiivaimmillaan.

Mainareita ja maan raivaajia

Aikanaan Lapuan koulujakin ahkerasti kierrellyt taiteilija Kaarlo Kultalahti teki useita kiertuematkoja Amerikkaan siirtosuomalaisten pariin. Näillä matkoillaan hän tapasi myös 1893 Amerikkaan muuttaneen ja jonkun oleskeluvuoden jälkeen Pohjois-Minnesotaan asettautuneen opettaja Kustaa Alasaaren. Tuosta tapaamisestaan on Kultalahti kirjoittanut Lapuan Sanomiin:"Kustaa on ensimmäinen kansakoulunopettaja, joka on uskaltanut lähteä Lapualta Amerikoihin; jätti kirjat Hellanmaahan, oikeastaan Evijärvelle, missä hän ensimmäisen opettajavuotensa oli toimessa.

Kusti oli raivaajaluonne niin käytännössä kuin henkisessäkin mielessä. Paalutti pitkät virstat Minnesotan korpea nimiinsä, raivasi monet kymmenet eekkerit pelloksi; kasvoi vilja ja perhe yleni. Perusti kirkon, koulun ja postitoimiston. Pantiin postipaikan nimeksi Suomi. Kustaa sitä hoitikin. Kun halusi lähettää kirjeen Hellanmaahan, oli siihen tekstattava osoitteeksi selvästi: 'Lapua Hellanmaa, Waasan lääni, Finland.' - Mutta jos Lapualta lähti vastauskirje Amerikkaan, oli siihen kirjoitettava osoite näin: 'USA Minnesota, Suomi'. - Perille tuli posti Kustin pöydälle sillä osoitteella." (1) Seuraava teksti on Kustaa Alasaaren kirje omaisilleen Suomeen. Kirjeessä hän kertoo tarkemmin elämästään Minnesotassa.

Kustaa Pihlajamaa rakensi kirkon

Haaramäessä vuonna 1855 syntynyt Kustaa Pihlajamaa kävi myös Amerikoissa läpi monet vaiheet. Vuonna 1882 hän nuorena aviomiehenä muutti vaimonsa kanssa Toijanmäkeen asumaan. Vuonna 1889 hän lähti Amerikkaan: "Turkuun mentiin junalla ja sieltä laivalla Tukholmaan, jossa oltiin yötäkin. Sitten junalla Göteporiin ja laivalla Englantiin. Liverpoolissa odotettiin viisi vuorokautta, kunnes lähdettiin Atlantille, jossa viivyttiin 11 vuorokautta. Maihin noustiin Calumenissa. Siellä sitten olinkin kesän ja talven, kunnes siirryin Monesseniin Pensylvanian valtiossa. Satuin parahiksi kaupungin 100-vuotisjuhliin. Työskentelin aluksi kalkkikivimurskaamossa, jossa oli 5-6 muutakin lapualaista.

Olin sitten välillä Vyomingissakin, sekä muualla, mutta pääasiallisimmaksi paikakseni tuli Monesson. Työskentelin siellä enimmät ajat rakennustöissä.

-Ja siellä rakensitte kirkonkin?

-Kyllä. Monessenin suomalainen seurakunta perustettiin 1899, sillä paikkakunnalla oli melko paljon suomalaisia, koskapa heillä oli 21 asuntotaloakin. Ja sitten v. 1901 valittiin kirkkorakennus- toimikunta, johon minäkin kuuluin. Tulin työn varsinaiseksi tekijäksi ja niin apumiehen kanssa rakensin koko kirkon. Minun oli laskettava kaikki rakennusaineiden määrät ja määrättävä laadut, sillä mitään piirustuksia ei ollut. Joukolla vaan päätettiin, miten iso kirkko tehdään. Puutavaraliike, joka toimitti rakennustarpeet, hankki lainan ja hoiti kiinnitysasiat. Olen kuullut, että laina on nyt vasta hiljattain saatu maksetuksi. Apulaisistani muistan Iisakki Niemen ja Kustaa Lauttamuksen Kauhavalta.

Kirkko vihittiin 1902. Tämän kirkon lisäksi rakensin taloja mm. Pittsburgissa ja Clarksburgissa, jonne tuli iso raittiustalo.

-Olitteko mukana seurakunnallisissa ja muissa tehtävissä?

-Kyllä, olin seurakunnan kirjurina koko ajan, samoin raittiusseurassa virkailijana. Raittiustyötä tehtiin kristillisellä pohjalla ja tilaisuudetkin aloitettiin ja lopetettiin rukouksella. Näissä toimissa jouduin paljon puhumaan ja tuli oikein tavaksi, että jonkun puhujan kieltäydyttyä sain olla hätävarana.

-Oliko perheenne mukana?

-Vaimoni ei ollut, mutta lapsia kyllä. Monessenin hautausmaallakin lepää kaksi tytärtä ja poika. Yksi tytär siellä vielä elää ja on naimisissa. Hänen pojistaan yksi on pappi ja pojan poika on toimessa Suomen pääkonsulivirastossa Washingtonissa." (1)

Kotalan äiti lastensa kanssa Atlantilla

Tuulikki Latva-Teikari on tehnyt vuonna 1971 jutun Sanna Amanda Kotalasta, raamatunmäkeläisestä, silloin 96-vuotiaasta vanhuksesta. Kotalan mumma on kertonut näin:

" Olen minä nähnyt maailmaakin. Mies lähti Amerikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa ja tahtoi, että piti tulla perässä. Ei siinä auttanut muu kun ottaa pienet tenavansa mukaan ja lähteä. Poika oli silloin puolivuotias, tyttö parivuotias. Se oli kova matka. Laivassa oltiin viikkokaupalla. Aallot löivät ja sisälle paasasi vettä. Joku tarjosi lääkettä meritautiin, mutta en huolinut. Sanoin, että menee päähän ja tulee vielä huonompi olo. Laivassa oli muitakin amerikanleskiä. Kaikilla oli sama asia murehdittavana. Koto oli jäänyt liian kauas. Siinä ne itki ja voivotti. Sanoin niille: Mitäs tässä itkemään. Se ei auta yhtään mitään. Koitetaan olla vaan. Joku sanoi: Onpas kova pohjanmaalainen.

Ikävöihän Kotalan mummakin. Varsinkin ensimmäisenä vuotena. Ja sanoi aina kun tuuli kävi mereltä päin, että taas tuulee kotoa. Enempää hän ei kestänyt seudun kuumaa ilmanalaa. Aviomies lähti vielä pariin otteeseen valtameren taakse ja oli aluksi kaivoshommissa, myöhemmin veturinkuljettajana. Viimeisen kotiinpaluunsa jälkeen Kotalat ostivat nykyisen talonsa Raamatunmäestä. Amerikanleskeysvuosia tuli mummalle yhteensä 15. Sinä aikana piti yksin huolehtia viiteen kasvaneesta lapsijoukosta. Mutta hyvin selvittiin. Kotalan mumma on ollut tunnetusti kova työihminen. Eikä vierastanut miestenkään töitä. Tarttui auraan siinä missä muutkin. Ja puintihommissa pyöritti käsinpyöritettävää riihikonetta kuin mies. Kirkonkylän matkatkin mumma teki jalan. Eikä tuollainen 10 - 15 km tuntunut vielä mitään. Aamuvarhaisesta oli aina menossa ja työn touhussa. 'Lipparina' ihmisenä ehti vielä naapureillekin apuun.

---

Kyläilemään hän ei enää pysty, eikä sitä kaipaakaan, kun ystävät ja ikätoverit ovat poissa. Poissa on myös puoliso.

- Se oli hyvä mies. Hyvän muiston jätti. Mutta nuuka se oli. Amerikantuliaisinakin toi mulle vain kolme pikkulusikkaa..." (1)

Paimenpojasta suurliikemieheksi

Taiteilija Kaarlo Kultalahti kertoo mielenkiintoisen tarinan Reispakan paimenpojasta: "Siellä se kotimökkini oli Lapualla, Simpsiön ja Toijanniemen tienhaarasta parisensataa syltä Hellanmaahan päin. Meitä oli kolme poikaa, minä vanhin. Äitini oli jonkinlainen räätälintapainen, neuloi kylän kakaroille ja emännille vaatteita. Isäni oli mennyt Amerikkaan kuutisen vuotta takaperin ja oli aikeissa saada perheensä sinne, kunhan saa Virginian rautakaivoksessa niin paljon taaloja säästöön, että voi tiketit meille Lapualta Virginiaan lunastaa."

Näin haasteli heti ensi tapaamisellamme minulle Johan Ketola kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ketolan liiketalo oli suuri kaupungin keskustassa, valtakadun varressa. Ja vaikka tuossa liikekilvessä onkin "Ketolan huonekaluja" ja mies itse seisomassa kadun tällä puolella taustalla liiketalonsa, on tämä hänen talonsa yksi, huonekaluja myyvä osastonsa, seka- ja tekstiilikauppansa ovat asia erikseen, joita hoitelivat hänen poikansa ja myyjinä molemmat veljensä. Jussi jatkaa:

"Kun äidin räätälintulot olivat kovin pienet ja leipä sekä särvin loppuivat usein ihan keskellä päivää, koetimme parhaamme mukaan auttaa äitiä. Pääsin ajo- ja paimenpojaksi Hellanmaan Reispakkaan, missä isäntä lupasi minulle viisitoista markkaa vuodelta palkkaa ja saappaat parseelia lisäksi. Kolme markka olin ottanut etukäteen puolen vuoden aikana, mitkä annoin äidille kahvirahoiksi. Jännityksellä odottelimme isän lupaamaa tikettiä.

Olin paimenessa Reispakan kytöluhdalla, siellä Raamatunmäen seutuvilla. Syödä jyrsin ladon kynnyksellä kovaa leipää ja voirasiasta yritin pajunoksasta tekemälläni voipuukolla levittää voita leivälle. Näin sillä hetkellä Iiska-veljeni juosta haapsottavan hirmuvauhdilla latoa kohti. Juoksunsa vielä kestäessä hän sai vauhtinsa ja hengästymisensä keskeltä huudetuksi:

- Kotiin, heti kotiin. Tiketit tuli, heti on lähdettävä Amerikkaan.

Puisen voipuukkoni työnsin seinänrakoon ja läksimme molemmin juoksemaan Reispakan taloon, missä väki oli juuri päivällisaterialla. Ilmoitin asian väelle ja pyysin lopputiliä. Puru suussa isäntä jymäytti nyrkkinsä pöytään karjaisten:

- Ei penniäkään, koskas kesken vuotta pois lähdet. - Emäntä yritteli pyytäen sanoa, että saisithan edes parseelisaappaat antaa, kun pojalla on tuollaiset vanhat kompurat. Eihän noilla voi Amerikkaan mennä.

- Saa riisua nekin pois. Tarvitsen niitä kusikellarin tyhjentämisessä. Maija saa nopeasti lähteä luhdalle, jottei lehmät ehdi ruispeltoon.

Ja niin lähdimme pomppimaan poikki Löyhinginnevan suuntana Simpsiönvuoren köyry. Sen viikon äitini neuloi, paikkasi, prässäsi meille kolmelle pojanvekaralle tarpeelliset matkavarusteet: Vanhasta pyhähameesta saatiin meille kolmelle housut, uudesta hurstista paidat. Ja kun me sitten lähtömme edellisenä pyhänä istuimme vierekkäin Lapuan kirkossa, äidillä siniraitainen, musta körttihuivinsa päässä, meillä uudet housut ja paidat, rallitti aurinko kuumasti siihen penkin seutuville, missä istuimme. Molemmat nuoremmat veljeni nukkuivat siinä auringonpaisteessa, äitini pyyhki huivinnurkkaan kosteita silmiänsä ja minä katselin rovastin kullattua kirjaa, mistä hän meille lähteville tuntui eväsluvut lukevan."

Seuraavassa jutussaan Kaarlo Kultalahti kertoo, kuinka Jussin lähdöstä oli kulunut yli neljäkymmentä vuotta:

"Kirkkaana heinäkuun yönä se tapahtui emäntä Hilmansa kanssa. Olivat tulleet jo edellisenä päivänä Hilman kotikylään Teuvan Äystölle ja nyt yösydännä, kun iltarusko ja aamunkajastus löivät taivaan kuvulla kättä toisilleen, kaarratteli Jussi amerikkalaisen loistorautansa Lapuan kellotapulin taakse, kiviaidan viereen, nousi Hilmansa kanssa silmimään kylää, mistä Jussi oli aikoinaan äidin ja kahden pikkuveljensä kanssa Hankoniemen junaan noussut.

Kirkkosilta oli sama, kaidepuut vain uusittu ja maalattu. Tuossa on Alajoen Erkin talo. Kesän Jussi tässäkin kaitsi karjaa ja tuossa joenrannassa iltaisin liotteli sääristäänkin ruskeita variksensaappaita. Nyt samassa paikassa on komeat kukat ja kiviportaat. Käveltiin kylää ihan Kiviristille asti, palattiin Miiankylän kautta asemalle, rataa Lukkarin ylikäytävälle, kirkkotarhaan, minne päästyä aurinko oli kivunnut jo Kauhavan suunnalta Amerikanvieraita tervehtimään. Ajettiin Alajoen talon pihaan. Emäntä oli jo kahvinkeittopuuhissa, näki loistoauton pihassa, riensi avaamaan ovea. Tervehdittiin. Riemu oli molemminpuolinen. Kahvinjuonnin jälkeen ohjasi emäntä vieraat yläkamariin, Hilja-emäntä jäi nukkumaan, Jussi sanoi lähtevänsä Reispakan kesantomaalle. Ja lähti myöskin.

Aurinko oli värjännyt kirkon kattokupolin kullankellertäväksi! Ikolan ja Ketolan talojen pihakoivut majesteettisen juhlallisina imivät yökosteisiin oksiinsa koko keskikesän tuhlaavan voiman Jussin hiljalleen hyristellessä Kaunissaaren merkillisen veräjän kohdalle, minkä luonto oli - pääpuut ja puolatkin - yhdestä puusta kasvattanut. Auto jäi tähän.

Aurinko paistoi jo täydellä terällään Jussin astellessa Alahellaa kohti paitahihasillansa. Tuolla on Raamatunmäki, tuolla Reispakka edempänä. Tienhaaran talot jossakin noilla main. Mutta missäs se Reispakan kesantomaa? Erään veräjän kohdalla Jussi istahti ojarummun päähän ja virkahti: "Riisu kengät jaloistasi, paikka on pyhä". Housunlahkeet makkaralle käärittyinä polviin saakka suunnistaa Jussi askeleensa muistamalleen ladolle. Löytyihän se. Oljet vain oli pudotettu pois katolta ja pärekattokin oli jo vanha. Kolmivitsaksisen aidan kohdalla oli nyt piikkilankaeste.

Kynnykselle Jussi istui, kuivasi hikeä otsaltaan, otti paidankin pois. Muisti tapauksen veljen juoksusta Amerikkaan lähtemiseksi, keskeytyneen ateriansa, pajusta vuolemansa voipuukon, nousi etsimään sitä: eihän se voi neljääkymmentä vuotta säilyä ladon missään raossa. Mutta se oli juuri siinä samassa raossa, ovenpäällishirren vasemmassa laidassa mihinkä Jussi sen 40 vuotta sitten oli pannut! Mitä tapahtui tämän löydön jälkeen, emme kerro, eikä Jussikaan kertonut. Mutta sen jo Jussi mainitsi, että tultuansa Reispakan kesantomaalta hän kurkotteli lumpeenkukan siitä tutusta jokirannasta, meni Hilman luokse Alajoen talon yläkertaan ja antoi sen Hilmalle.

Oli vierinyt monta vuotta. Istuin taas Jussin vierashuoneessa Minnesotan Virginiassa. Mahonkilipaston päällä oli kymmeniä arvokkaita kulta- ja hopeaesineitä. Eräässä hopeakotelossa oli korttelin mittainen viistopäinen, harmaa tikku: "Tämä on se Reispakan paimenpojan voipuukko", sanoo Jussi. Avatessaan pyöreän pikkurasian kannen naurahtaa mies: "Tämän lumpeenkukan minä kurotin Lapuanjoesta. Hilma kuivasi. Ja katsohan, mitenkä hyvänä se on säilynyt!"

Edellä kerrotun jutun valokuvassa on kaksi kuvaa; silta Minnesotassa ja Lapuan kirkkosilta. Kuvatekstissä Kaarlo Kultalahti kertoo, kuinka kirkkkosillan kupeesta joesta poimittu ja kuivattu lumpeenkukka pantiin talteen hopearasiaan. "Ja kun Hilma siunattiin Amerikan hiekkaan nukkumaan, oli hänen kädessään pikku rasia, siinä kuivattu, mutta kaunis lumpeenkukka, millaisia Lapuanjoen virta mereen mennessään tänäkin päivänä keinuttaa." (1)