Todellisuus on tarua ihmeellisempää

Siihen aikaan, 1950-luvun alkupuolella, jolloin Leppälänkylän Franssilan 13-vuotias Alpo-poika päätti lähteä Amerikkaan, puhuttiin asiasta monessa kylässä. Ihmeteltiin ja päiviteltiin. Eihän tuolloin ollut tapana matkustella turistina valtameren yli, maanosasta toiseen. Sellaisia matkoja tekivät korkeintaan Amerikassa kymmeniä vuosia asuneet ja vaurastuneet siirtolaiset, jotka sotien jälkeisinä vuosina tulivat katsomaan vanhaa kotimaataan. Mutta heidänkin käyntinsä olivat todellisia juhlatapahtumia, joista miltei poikkeuksetta kirjoiteltiin lehdissä.

Alpo Franssila (nykyinen nimi on Alpo Franssila Crane) oli päättänyt tehdä tuon matkan. Siitä oli seurauksena uskomattomalta tuntuva, mutta silti tosi elämäntarina, joka hakee vertojaan mielikuvitusrikkaiden satujen joukossa. Hänen kohdallaan em. otsikon sanoma on muuttunut todella sadusta todellisuudeksi.

Vuosikymmenten jälkeen Alpo Franssila kertoo päätöksestään:

- Bertta Crane os. Häkkilä, isäni sisaren tytär oli käymässä Suomessa vuonna 1952. Hänen äitinsä oli muuttanut Amerikkaan jo 1907-08 paikkeilla. Nyt Bertta kutsui minut ja sisareni Ritvan käymään heidän luonaan Miami Beachilla luvaten tietysti maksaa molempien matkat.

- Vanhempani eivät oikein uskoneet asiaa todeksi ja se ehkä olisikin jäänyt siihen ellen minä olisi tarttunut haasteeseen "niin kuin koiranpentu housunlahkeeseen". Ilman mitään suurempia keskusteluja isän ja äidin kanssa minä kirjoitin Bertalle pian hänen käyntinsä jälkeen ja ilmoitin olevani valmis tulemaan vierailulle.

- Amerikka on aina kiinnostanut minua. Buffalo Bill- kirjat olin lukenut ja kuullut tarinoita entisiltä siirtolaisilta. Ja olihan isänikin ollut lähdössä 1920-luvun alussa, mutta oli luopunut aikeesta Amerikan lähetystön varoiteltua vallinneesta huonosta työllisyystilanteesta.

- Kyllä minä näin, että tällaisesta matkasta on hyötyä tulevaisuudessa. Enhän ollut Suomessakaan käynyt Vaasaa pidemmällä enkä ollut matkustanut kertaakaan junalla saati sitten lentokoneella.

- Bertta vastasi kirjeeseeni ja sanoi edelleen olevansa tosissaan. - Tarkoitukseni oli lähteä kesäkuun alussa 1953, heti koulun päätyttyä, mutta pääsin matkaan vasta 12.8. paikkeilla, koska siihen aikaan oli turistiviisumin saanti lujan takana. Minun viisumihakemukseni ratkaisu kesti puoli vuotta.

Kouluun ilman kielitaitoa

- Kun sain vain kolmen kuukauden turistiviisumin niin Bertta ja hänen miehensä Radford tiedustelivat, josko haluaisin anoa jatko-oleskelulupaa ja mennä talvikaudeksi kouluun Miamissa. Se oli kiinnostava ajatus. Suomesta lähtiessäni en osannut sanaakaan englantia eikä taito puolentoista kuukauden oleskelun jälkeen ollut hääviä. Kuinka tulisin pärjäämään kielessä?

- Bertta ja Radford tunsivat hyvin Miami Country Day & Resident Schoolin (MCDS). Se oli silloin yksityinen, pojille tarkoitettu sisäoppilaitos, jossa oli erikoislinja ulkomaalaisia varten, jotka eivät osanneet täydellisesti maan kieltä. Melkein kaikki nämä ulkolaiset olivat kuitenkin espanjankielisiä eteläamerikkalaisia. Tutustuttuani kouluun minusta alkoi tuntua siltä, että eiköhän täällä voisi ainakin yhden lukuvuoden pärjätä. Alotin seitsemännen luokan lokakuussa 1953. Koulu oli alkanut kuukautta aikaisemmin.

- Seuraavana kesänä tulin takaisin Suomeen. Bertta ja Radford olivat lähtiessäni sanoneet, että voin tulla takaisin Miamiin kouluun jos niin haluaisin. Teinkin niin - ja vaikka palasin takaisin Suomeen myös kesällä 1956 ja 1958 niin matkasin takaisin Amerikkaan jatkamaan opintojani. Ja mitä pidemmälle opiskeluni jatkui, sitä vaikeampaa olisi ollut lopullinen takaisin tulo Suomeen. Koulusysteemitkin olivat niin paljon erilaisia.

- Sitten vuonna 1959 minun adoptointini meni läpi - Bertta ja Radford ottivat minut nimiinsä, vanhempieni suostumuksella tietysti. Näin Amerikasta tuli kotimaani ja Suomi jäi isänmaaksi. USA:n kansalaiseksi tulin vasta 1967.

Sisulla ja Luojaan uskoen

- Kielivaikeudet olivat aluksi kaikkein suurimmat. Sen kautta kasvoi tietysti ikävä Suomeen. Mutta kun olin itsepäisesti tielleni lähtenyt, niin en oikein voinut muille vaikeuksiani valittaa - se on kai perua pohjalaisesta luonteenlaadusta. Koska MCDS oli sisäoppilaitos eikä mukana ollut lisäkseni ainuttakaan suomalaista, en siis kuullut lainkaan kotimaani kieltä. Toki viikonloppuisin oli toista, kun sai käydä Bertan ja Radfordin luona. Sielläkin keskustelut suomen kielellä aikaa myöten vähenivät, kun Radfod halusi minunkin puhuvan englantia.

- Koulussa menin luokasta luokkaan sanakirjat kainalossa ja kaikki piti kääntää sanasta sanaan. Matikan tunneista pidin eniten, koska se oli saman kaltaista kuin Suomessa eikä tarvinnut kääntää niin paljon.

- Urheilua koulussa oli joka päivä ja se auttoi. Kun kilpailin tasavertaisena, ei kieli ollut esteenä. Ensimmäinen lukukausi oli tietysti vaikein, mutta edistystä vähitellen tapahtui. Ikävissäni löysin kuitenkin itseni usein seuraamassa matkustajakoneiden lentoa koulun ylitse pohjoiseen. Se sai minut ajattelemaan paluuta...Paluulippu oli koulussakin mukanani. Mutta sisua riitti: "Ei!" "Pure hammasta!" "Pää pystyyn!" "Suoraan eteenpäin!" Niin sanoin itselleni, vaikka vesi oli silmissäni.

Lukuvuosi 1954 - 1955 MCDS:ssä meni jo paremmin. Kahdeksannen luokan päättäjäisissä minulle annettiin opettajien arvostelulautakunnan suosittama American Legion School Award-mitali. Se edellytti mallioppilasta, joka oli käyttäytymisellään eniten osoittanut "rohkeutta, johtajuutta, kunniaa, palvelua ja oppineisuutta". Se mitali todella antoi tuulta purjeisin ja tuntui, että olen voittanut. - Koska olin kotona Lapualla kasvatettu herännäishengessä, niin luja usko Luojaan ja rukouksen voimaan pitivät stressit ja ikävöinnin ahdistukset kurissa. En usko, että olisin muutoin tuota aikaa kestänyt.

Alpo Franssila jatkoi kouluaan MCDS:n jälkeen Phillips Exeter Academy:ssa (PEA) New Hampshiren valtiossa, niin ikään poikien sisäoppilaitoksessa, joka on Amerikan toiseksi vanhin yksityiskoulu (perustettu 1781). Kahden opiskeluvuoden jälkeen hän muutti Asheville Schooliin Pohjois-Carolinassa ja pääsi ylioppilaaksi keväällä 1960.

- Kielivaikeudet jatkuivat vielä näillä yläasteluokilla, mutta sitten sain kyllä hyvän perustan. Pääsin tasavertaiseksi luokkakavereitteni kanssa, mutta täydelliseen kielen hallintaan kului kaikkiaan kuusi vuotta.

Viisumi poikkeuslailla

- Adoptointi sekoitti minun viisumiasiani pahoin. Kesällä 1960 tullessani käymään Suomessa ja Lapualla en enää voinutkaan saada opintoviisumia palatakseni Amerikkaan. Minun oli haettava siirtolaisviisumia ja se olikin mutkikkaampi juttu. Sen takia jäin Suomeen vuodeksi ja kirjoittauduin Helsingin Yliopistoon. Sain viisumin vasta 1961 kesäkuussa, eikä se tullut helpolla. Sitä varten täytyi hyväksyä minua henkilökohtaisesti koskeva poikkeuslaki (Private Law), jonka piti läpäistä USA:n Congressin käsittely ja tulla presidentti Kennedyn allekirjoittamaksi. Allekirjoitus on päivätty 25.5.1961. Jos ei tätä tietä käyttäen olisi viisumia haettu, olisi sen saaminen Amerikan Suomen lähetystön ilmoituksen mukaan voinut kestää viisikin vuotta. Jono oli siis pitkä.

- Vaikka olin siis itse omistanut USA:n kotimaakseni jo vuonna 1959, eivät maan lait olleet kanssani aivan samaa mieltä.

Alpo Franssila on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Yliopistolukujen jälkeen työskenteli aluksi suuren monikansallisen teollisuusketjun palveluksessa Amerikassa. Oltuaan vuoden sen palveluksessa hänet siirrettiin Europan osastolle toimipaikkana Belgia. Jatkoa seurasi yhä laajenevissa kansainvälisissä kuvioissa; hänet siirrettiin Kauko-Itään toimipaikkana Japanin Osaka, josta palasi takaisin Amerikkaan ja siirtyi pankkialalle, ulkomaanosaston vastuunalaiseen tehtävään.

Alpo Franssilan kasvatusisä Radford Crane on ollut näkyvä teollisuusyrittäjä Amerikassa. Hän on omistanut mm. porsliinialan tehtaita sekä kivihiilikaivoksia eri puolilla maata. Myös rakennusalalla hän on toiminut. Hänen yritystensä toimesta on rakennettu mm. useita saaria Floridan Key-saarille ja näille saarille on rakennettu lukematon määrä luxustaloja myyntiä varten.

Asuinpaikka Charlotten kaupunki

Joitakin vuosia sitten Alpo Franssila Crane jättäytyi pois vieraan palveluksesta. Nykyään hänen tittelikseen on merkitty "yksityinen sijoittaja". Hän asuu nykyään Charlotten kaupungissa Pohjois-Caroliinan valtiossa Floridasta kotoisin olevan vaimonsa Marjorien kanssa. Heillä on kolme aikuista lasta, kaksi tyttöä ja poika. Rakkaat muistot synnyinmaasta tuovat Alpon usein Suomeen ja Lapualla käymään - on tuonut jo yli 20 kertaa.

Ritva-sisar tuli perässä

Vaikka vanhemmat eivät mielellään ainutta tytärtään kutsumatkalle laskeneetkaan eikä Ritvakaan aluksi ollut asiasta innostunut, teki hän kuitenkin ratkaisevan päätöksensä ja lähti Amerikkaan vierailulle kymmenkunta vuotta veljeään myöhemmin eli helmikuussa vuonna 1963. Suomeen hän palasi seuraavan vuoden elokuussa. Hän opiskeli yhden vuoden Suomi Collegessa Michiganissa, missä hän tapasi tulevan miehensä Doni Morgan'in, joka on koulutukseltaan elektroniikkainsinööri. He menivät Suomessa naimisiin kesäkuussa 1965. Ritva palasi sen jälkeen Amerikkaan. He asuvat Restonissa Virginian valtiossa. (1)

Miksi muutimme Ruotsiin

Vaikeina työttömyyden aikoina 1950 - 1960-luvulla tuli tyyliksi muuttaa Ruotsiin joko tilapäisesti tai pysyväisluontoisemmin. Myös Lapualta ja Hellanmaastakin muutettiin. Anna Övermark (s. Vilpakka) on vastannut kohdaltaan kysymyksiin, miksi lähdimme Ruotsiin, mitä reissu antoi ja mikä sai palaamaan takaisin kotimaahan.

Anna totesi, että työtä lähdettiin hakemaan, hiukan uusia ulottuvuuksiakin, uusia kokemuksia. Ruotsissa oli hyvä työllisyystilanne ja siellä oli entuudestaan paljon tuttuja. Oli siis verrattain helppo lähteä.

- Olihan meillä jonkinlainen haavekin jossakin kaukaisuudessa.

Reissun annista Anna Övermark totesi, että työtä ainakin tehtiin, se oli päällimmäisintä. Kumpikin aviopuoliso oli vuorotyössä; toinen lähti töihin ja toinen palasi, sitä se oli. Hyvänä antina oli myös se, että kumpikin sai koulutuksen uuteen ammattiin. Itseluottamusta Ruotsin vuodet myös kasvattivat ja sitä, että vaikeuksistakin selvitään; hankalimpia olivat tietysti kielivaikeudet. Alkuaikoina piti aina olla tulkki mukana asioita selvitettäessä. - Henkisesti rikastuttavana Anna koki noina vuosina myös ruotsalaiseen kulttuuriin tutustumisen. Lasten kautta sai tutustua naapurimaan koulumaailmaan, ja tulihan niitä uusia ystäviäkin.

- Meidän tarkoituksemme oli palata takaisin ennen lasten koulun aloitusta. Tulo siirtyi kuitenkin 1980-luvun puolelle. Palasimme 1981 heinäkuussa.

- Kyllä me pohdimme muuttoasiaa pitkään ja monelta kantilta. Yksi vakava kysymys oli luonnollisesti työnsaanti Suomessa. Saimme töitä ja se kaukainen haaveemmekin toteutui. Moninaisia kokemuksia rikkaampana asumme nyt omassa kodissamme, jota Ruotsista käsin tänne Lapualle rakensimme. (1)