Ämpäriketjusta tehopalokuntaan

Vanhaan aikaan riihet olivat tulen ruokana ja aiheuttivat kiirettä kyläläisille. Myöhemmässä vaiheessa hatarat kuivaamorakennukset olivat jatkoa tälle "perinteelle". Lapualla oli 1800-luvun alkupuolella voimassa kuntakokouksen päätös, jonka mukaan talokas, joka ei "joka syksy ennen puintikautta tarkastuttanut oltermannilla riihen uunia ja varustanut parsia semmoisella aituuksella, joka esti olkien putoamisen uunille, hän menetti oikeutensa pitäjän paloavun nauttimiseen". (1) Paloapu sinänsä ei aina ollut kovin merkittävää, joskus se oli jopa nöyryyttävääkin. Vielä 1800-luvun puolellakin on nimittäin ollut voimassa käytäntö, että "pitäjä antoi vahingon kärsineelle luvan itse kiertää taloissa apua kokoamassa". (2)

Palon sattuessa olivat sammutustoimet sangen alkeelliset. Mikäli vettä oli palohetkellä saatavissa oli paikalle tulleesta, vesiastioin varustetusta kylän väestä muodostettu ketju paras veden kuljetuskeino. Samaa keinoa on vielä myöhemminkin usein ensitilanteissa käytetty ja näin on monta alullaan olevaa paloa saatu tukahdutettua jo ennen palokunnan paikalle saapumista.

Lapuan laissa (24.10.1843) eli kyläasetuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota paloturvallisuuteen joskin paljon myöhemmin vielä todettiin, että hitaasti ukaasit vaikuttivat. 1800-luvun puolenvälin tienoilla on vielä todettu, että kovin paljon käytettiin ulkorakennuksissa valaistukseen pärevalkeaa.

Vuonna 1862 on asetettu Nurmon ja Lapuan yhteinen paloapukomitea ja alueella on muodostettu kymmenen piiriä, joista yksi on ollut Hellanmaa. Jokaiseen piiriin on nimetty kaksi paloruotumestaria. Se oli alkuna myöhemmin perustetulle paloapuyhtiölle (3), joka taas oli pohjana myöhemmin perustetulle kunnalliselle palovakuutusyhdistykselle.

Vuodelta 1869 löytyy kuntakokouksen pöytäkirjasta päätös, jonka mukaan Hellanmaahan on valittu omat paloruotumestarit. Valinta liittyi juuri em. paloapukomitean jaottelemien piirien perustamiseen. Heidän tehtävänään oli toimia tulisijojen ja piippujen tarkastajina. Myöhemmässä vaiheessa heitä on sanottu "tulisijojen syynimiehiksi". He jatkoivat samaa työtä, jota aikaisemmin oltermannit olivat velvoitetut suorittamaan. (4)

Tulipalojen sammutustyössä tapahtui ratkaisevaa edistymistä kun pitäjän eri kulmille hankittiin paloruiskuja. Hellanmaa lienee päässyt näistä osalliseksi 7.12.1874 kuntakokouksen päätöksellä: "Kunta ostaa neljä spruuttaa", joista yksi luovutettiin säilytettäväksi Jaakko Rajalan talossa. Kylään on tiettävästi hankittu toinen ruisku 1877. (5) Osuusmeijerin historiassa todetaan, kuinka meijerille hankittiin oma paloruisku.

Suurin tulipalo, joka lähiseudulla on tapahtunut, on Alahellan ja Kankaankylän rajamaastossa riehunut palo 30.8.1906: "Tulipalo syttyi Kankaankylässä Jaakko Wassin talon katolle lentäneestä kipinästä. Tuuli paiski katolta kipinöitä naapurissa sijaitseviin rakennuksiin, mm Veljekset Talkkarin talon ja kauppias Kasken kauppakiinteistön katoille. Ennen kuin ehdittiin saada ruiskuja ja tarpeeksi ihmisiä paikalle sammutustyöhön oli tuli jo saanut sellaiset mittasuhteet, että enää voitiin keskittyä ainoastaan ulkorakennusten ja kauppias Kasken varastomakasiinin suojaamiseen. Siinä onnistuttiinkin, mutta voimistunut tuuli teki tehtävänsä. Se lennätti kipinöitä Hellanmaan puolella oleviin Antti ja Kustaa Kankaanpään rakennuksiin ja näin paloivat kaikki rakennukset; päärakennukset ja ulkokartanot. Samoin meni Kankaanpään kauppavarasto. Lyhyen ajan sisällä paloi siis viisi taloa, ulkorakennukset ja kaksi kauppaa. Parin tunnin palon jälkeen oli enää vain savuavia rauniota

Myöhempinä vuosina mm. Puhdonmäen talojen rakennukset ovat olleet useaan otteeseen tulen ruokana.

Palokunnan tultua useiden yritysten ja kokeilujen jälkeen virallisesti perustetuksi Lapualle on kunnan alue jaettu sammutuspiireihin, joihin on valittu sammutuspäälliköt.